MINÄ PUUTARHANI SUUNNITTELIJANA

Millainen olen puutarhan suunnittelijana? Siihen on helppo vastata. Suunnittelen huolellisesti, toteutan suunnitelmani suurpiirteisesti.

Ai että, miten minä rakastan puutarhan suunnittelua! Kirjoitan ideoita ylös. Perustelen. Piirrän. Haaveilen. Etsin tietoa kirjoista ja netistä. Iltaisin, ennen kuin uni voittaa, mietin kasviyhdistelmiä. Värien harmoniaa. Lehtimuotoja. Korkeuksia. Rytmiä.

Puutarhassa asettelen ämpäreitä ja ruukkuja. Ne saavat mallata puita, pensaita ja perennoja. On niin vaikea kuvitella mielessä tai paperilla kaikkea. 

Vasemmalla seisoo pylväskataja (poikani) ja oikealla kirsikkapuu (veljeni).

Ryhtiä pitää olla. Tarvitaan puu tai köynnös – tai ainakin iso kivi. Onko hyvä tausta? Hmmm... sopivasti muotoa ja kontrastia. Isoja lehtiä, kapeita pitkiä lehtiä, lisäksi pienilehtistä...

Rytmi. Solistit ja säestäjät. Kaikkien pitää passata hyvin yhteen. Värien kolmisoinnut. Harmonia. Liian harmonista ei silti pidä olla, ettei tule suorastaan lattea. Vaaleanpunaista, lilaa, valkoista, ripaus mustaa, jotta tulee vähän särmää. Istutusalueiden väliin rauhallista vihreää.

Onhan nyt koko kesäksi kukkijoita? Syksyyn myös? Miltä tämä talvella näyttää?

Pitkin talvea suunnittelen. Kevään koittaessa suunnitelmat ovat kutakuinkin valmiit. Hienot piirustukset ja kaikki. Muovitaskuissa aivan.

Tulee istutusten aika, mutta juuri se 'Morden Blush' -ruusu on puutarhoilta loppu ja 'Johnson's Blue' -kurjenpolvi tuli istutettua jo toiseen paikkaan. Noo, ei tässä mitään. Vaihdetaan suunnitelmaa lennossa. Iiriksen jakopaloja tulikin parikymmentä, niin sitä tuonne noin... ja vähän tuonne toisaallekin. Kyllähän iirikset kauniita ovat. Saahan ne sitten siirrettyä, jos siltä tuntuu.

Jaahas, meinaa jäädä turhaa tilaa tuonne. Mitäs minulla olisi jo ennestään? Peittokurjenpolvea ainakin. Laitetaanpas sitten sitä. Ja ensihätään vuorenkilpeä, sitähän minulla onneksi riittää...

Lilja 'Josephine' on syyskuun solisti. Kurjenpolvi 'Rozanne' laulaa alaääntä. Kataja laulaa bassona taustalla.

Näin se käytännössä menee ja lopputulos on aina yllätys. Lopputulos olisi yllätys, vaikka toteuttaisin suunnitelmani prikulleen. Luonto antaa loppusilauksen joka tapauksessa.

Kalvakankeltaisen 'New Moon' -kulleron ja sinisen loistotädykkeen yhdistelmä on yksi onnistuneimpia sattumia puutarhassani.

Ainoat alueet, jotka olen istuttanut ihan suunnitelmien mukaan ovat pionipenkit. Niiden suunnittelusta kirjoitin otsikolla Miehen syy.

Ulla Rannanpihassa-blogista kirjoitti: "Kysympä siulta, tietkö suunnitelmat paperille ja totteutatko ne sitten niin!" Kiitos, Ulla! Oli tosi kiva vastata tähän kysymykseesi. Ihan samaa oli mietttinyt myös Keijunkukkanen. Kiitos sinullekin!

Kysy mitä vaan -sarja jatkuu, mutta sitä ennen kerron miksi olen viime päivinä ollut erityisen kiireinen. Niin, jos vain ehdin.

SUNNUNTAIKUVAT

Sunnuntai. Mikä ihana syy pitää lepopäivä! Ei pyykkejä. Ei paljon tiskejäkään. Ei siiivousta. Ei edes puutarhanhoitoa, niin kivaa kuin se onkin.

Ei siis rikkoja. Ei lerpattavia mustia muoveja. Ei aukkopaikkoja.

Niiden sijaan valokuvia. Vain kaikkea ihanaa ja kaunista, sillä kaikki keskeneräisyydet on rajattu kuvista pois. Puutarhapuuhien sijaan kuvia ja sanoja. Ihmisiä. Muutakin kuin puutarhaelämää.

Sellainen on minun sunnuntai.

Tarhakurtturuusu 'Sävel'

Aloitan sunnuntain yleensä valokuvaamalla puutarhassa. Olen kuin orava, joka kerää pähkinöitä talven varalle. Otan kuvan sieltä ja täältä – sieltäkin, mistä ei arkena edes huomaa valokuvata.

Arkipäivisin juoksen kuvaamaan juuri puhjenneet iirikset, pionit ja päivänliljat. Sadepäivän pienenä poutaisena hetkenä kuvaan vasta kukkansa aukaisseet ruusut ja kärhöt. Kun aurinko kurkistaa hetken raskaan pilviverhon takaa, kiirehdin – saan juuri ja juuri napattua kuvan kalvakankeltaisesta lempikullerostani. Lapio ja talikko odottavat. Ehdin harvoin etsiä uusia kuvakulmia, kuvata itsestäänselvältä tuntuvia asioita, joiden ohi tulee kuljettua sen enempää ajattelematta niitä. Sellaisia kuten maahumala, kivellä kasvava jäkälä tai vanha kuusi.

Kivilläkin on elämää. Eivät ne pysy aina samanlaisina.

Sunnuntai on erilainen päivä. Kierrän rauhassa puutarhan jokaisen kolkan. Kuljen jokaisen polun. Kurkistelen kivien takaa, puiden oksien alta. Kumartelen. Linssin läpi näen asioita vähän eri tavalla. Huomaan toki rikkoja ja odottavia hommia, mutta saan myös oivalluksia.

Miltä viime toukokuussa näyttikään? Siitä on jo pitkä aika. 

Usein sunnuntaina paistaa aurinko. On mukava kuvata, tulee kauniita kuvia. Usein ei paista. Sadepäivänäkin voi kuvata. Tai sitten ei tarvitse edes kuvata, voi katsella ja järjestellä kuvia.  Voi miettiä ja suunnitella. Sadekuurojen välissä voi juosta muistilehtiön kanssa pihalle ja piirtää suunnitelman pohjan alulle. Tai sitten voi seistä ikkunan edessä miettimässä olisiko 'Schneewittchen' -ruusu parempi tuon kiven oikealla vai vasemmalla puolella.

Ruusu 'Schneewittchen'

Harmaimmankaan päivän kuvat eivät mene hukkaan. Talvella niistä on paljon apua kun miettii mihin jäikään aukkopaikkoja. Mihin  saisin sopimaan sen ihanan kalpeankeltaisen kirahvinkukan? Sopisikohan silkkiyrtti kaivolle päivänliljojen taakse?

Nyt on aika käydä pähkinäpiilossa puun kolossa. Kuoria muutama, napostella. Ai-jai, miten  herkullisilta ne maistuvatkaan koleana talvipäivänä! Onneksi niitä vielä on jemmassa toisessakin puun kolossa. Ensi kesänä aion kerätä niitä vielä enemmän.


Tämän jutun innoittajana oli 8-vuotiaan Noelin kysymys: "Miks sää otat joka sunnuntai kuvia?" Kiitos ja halaus ihanalle Noelille!

Kysy mitä vaan -sarja jatkuu. Seuraavaksi on vuorossa Rannanpihassa-blogin Ullan puutarhani suunnittelua koskeva kysymys.

INSPIRAATIO

Inspiraatio. Kimmoke. Yllyke. Kipinä. Vaikute. Idea. Ne ovat kuin perhosia, joita ei kannata ajaa takaa, mutta niitä voi houkutella luokseen.

Tarhaiiso inspiroi minua erityisesti kuluneen syksyn aikana.

Minulla on tapana mennä paikkoihin, joissa tiedän niiden lentelevän. Lueskelen kirjoja ja lehtiä, katselen valokuvia, vierailen blogeissa. Kuljeskelen puutarhoissa, usein omassa salaisessa puutarhassani. Lapioin. Kitken. Istutan.

Siellä, kuin kukkaniityllä, sitten istuskelen ja katselen ideoita kuin perhosia. Ne ovat erilaisia. Isoja ja pieniä. Jotkut ovat vain yhden sanan kokoisia. Ne voivat olla vaatimattomia tai koristeellisia, jotkut miltei huomaamattomia. Niitä liihottelee kaukana ja aivan lähietäisyydelläkin. Jotkut niistä ovat tuttuja, mutta jotkut minulle aivan outoja.

Ojennan käteni. Perhonen ei laskeudu kädelle.

Kirjaan näkemääni ylös. Annan ajatusteni liidellä. Aikani kuluksi kirjoittelen ja piirrän muistivihkooni. Jälki ei ole tarkkaan mietittyä, kunhan vain vedän viivoja paperille. Jotakin vain. Tarvitsen niitä houkutellakseni ideoita.

Tiedän, että perhosta ei voi saada kädelle ajamalla takaa. Pitää vain odottaa. Ja minä odottelen. Käyn lenkillä tai pesen pyykkiä. Nukun yön yli. Tai odotan seuraavaan kesään. Annan ajatuksille aikaa kypsyä.

Kunhan oikea hetki koittaa, niin pioni 'Duchesse de Nemours' aukaisee nuppunsa.

Kiirettä ei ole. Puutarhasuunnitelmat tai juttujen aiheet voivat odottaa. Tiedän, että sinä hetkenä kun jokin puutarhan alue tai jutun aihe imaisee mukaansa, niin se on  sitten menoa. Sen jälkeen kaikki tapahtuu nopeasti.

Sitten yhtäkkiä, aivan huomaamatta se laskeutuu olkapäälle. Mielessä välkähtää sana tai kaksi, kenties muoto tai väri. Tartun niihin. Olen innoissani. Pian sanat ja kuvat lentelevät parvena ympärilläni kuin siemenhahtuvat. Nyt niitä on helppo ottaa kiinni.  Käännän muistikirjastani uuden sivun. Puolijuoksua riennän ja asettelen sanoja ja kuvioita paperille tai tietokoneelle.

Rakastan Kaukasiantörmäkukkia, jotka kasvavat ison kiven edessä. Mietin pitkään perennaa sen tueksi, sillä törmäkukan pitkät kukkavarret painuvat helposti maahan. Etsin ja mietin, mutta sopivaa ei tuntunut löytyvän kunnes seuraavana kesänä huomasin poimulehden kylväytyneen törmäkukan eteen. Minun piti vain nähdä se pieni perhonen kädelläni.

Viime aikoina minua ovat inspiroineet vihreä ja valkoinen.

Hyvän yön puutarhan idea pulppusi kahdesta sanasta: tyyny ja peitto.

Tämän jutun innoittajana oli tyttäreni, Sinellan, kysymys: "Mistä saat inspiraatiota?" Samaa oli miettinyt myös kuopukseni, Noeli: "Mistä sää keksit kaikkea puutarhaan?" Kiitos, ihanat Sinella ja Noeli, vielä kerran kysymyksistä! Niin nautin niihin vastaamisesta.

Samaa aihepiiriä käsitteli sattumoisin viimekertainen juttuni otsikolla Olen innoissani.

Kysy mitä vaan -sarja jatkuu. Ensi kerralla vastaan 8-vuotiaan Noelin kysymykseen: "Miks sää otat joka sunnuntai kuvia?"

Sydämellisesti tervetuloa Blogit.fi -sivuston kautta lukijakseni liittynyt! Toivon, että saat iloa jutuistani ja kuvistani!

OLEN INNOISSANI

Olen vaikuttunut ja innoissani. Mielessäni risteilevät sanat taide – puutarha – puutarhataide.

Kävin Hämeenlinnassa katsomassa australialaisen  kuvataiteilija Guido van Heltenin muraalin. Teos on mykistävä kahden korkean viljasiilon betoniseiniin maalattu fotorealistinen teos.

Guido van Heltenin muraali Hämeenlinnan Kantolassa. 

Teos on ensinnäkin teknisesti erittäin taitavasti toteutettu. On käsittämätöntä, että joku voi saada maalattua spraymaalein noin jättimäisen teoksen nosturin korista käsin. Tuntuu hämmästyttävältä, että mittasuhteet ovat kohdillaan ja yksityiskohdat tarkkoja.

Ensin en edes tajunnut miten korkea tuo 57 metrin korkuinen viljasiilo on. Vastaa 16-kerroksista kerrostaloa. Aika käsittämättömissä korkeuksissa spraymaali pitää saada osumaan kohdilleen.

Toisekseen teos on paitsi kaunis ja tyylikäs, myös puhutteleva ja ympäristöönsä sopiva. Sen aihe on herkkä ja ajaton. Se tuo esiin pehmeitä arvoja, jotka voivat tehdä maailmasta onnellisemman paikan elää. Siihen ei ole kätketty aggressiivisuutta tai riidan siemeniä ihmisten välille, ei sytykkeitä some-kohuille. Se ei huuda taiteilijan sisäisen maailman ristiriitoja tai pyrkimystä nousta muiden yläpuolelle.

Olin vaikuttunut luettuani taiteilijan ajatuksia taiteen tekemisestä. Jotenkin sitä on tottunut sellaiseen, että taiteilija tekee työnsä omilla ehdoilla ota tai jätä –tyyliin. Katsoja joko ymmärtää tai on ymmärtämättä. Sen sijaan van Helten maalaa kuvia, joihin ihmiset voivat samaistua, he voivat nauttia niistä, ottaa ne mielellään osaksi omaa päivittäistä ympäristöä.

On kunnioitettavaa, ettei taiteilija etsi täydellisiä malleja eikä nosta yksilöä toisten yläpuolelle. Hänen lähestymistapansa on kuvata tavallisia paikallisia ihmisiä ja antaa samaistumiskohteita.

Emme olleet ainoita taideteokseen tutustujia tuona sateisena ja harmaana lauantaipäivänä. Autoja tuli melko tasaisena virtana tuonne melko hylätylle teollisuusalueelle.

Suuren vaikutuksen minuun teki Guido van Heltenin asenne Suomen säähän. Hänhän toteutti muraalin syyskuussa tänä vuonna. – Sää ei ole ongelma. Sää on mitä se on. Voit valittaa sateesta, mutta se ei estä kastumista, van Helten totesi Yle:n haastattelusssa.

Olen vakuuttunut siitä, että taide-elämys tulee vaikuttamaan puutarhaani jollakin tavalla. No, en toki aio maalata perhekuvaamme talon päätyyn, en edes kanalan päätyyn. Kahdeksan tikku-ukkoa kanalan päätyseinässä voisi kyllä olla naapureille elämys. Säästän heidät siltä.

Guido van Heltenin ajatukset taiteen tuomisesta vanhoihin, hylättyihin, ylenkatsottuihin rakennuksiin, värimaailman sulautuminen betoniin tai muuhun taustaan ja vaikutelmien ottaminen paikalliskulttuurista ja työn historiallinen perspektiivi jäivät mieleeni kytemään.

Jäkälää kivellä - tässä on jotakin ikiaikaista. Taiteellista.

Minulla olisi vanhoja ylimääräisiä betonilaattoja, joista voisi saada tilataideteoksen. Mosaiikkimainen rouheva pinta olisi kiinnostava alusta jollekin. Mieleeni alkoi pulppuilla myös mielikuvia hillityistä perennaistutuksista betonin rouheaa pintaa vasten.

Kysy mitä vaan -sarja jatkuu taas. Ensi kerralla vastaan Sinella-tyttäreni kysymykseen mistä saan inspiraatiota. Tässä tulikin jo pieni kurkistus aiheeseen.

HAASTEELLISET TAPAUKSET

Pensasmagnolia kyyhöttää keittiön terassin edessä surkeana.

- Ei antanut tarhuri talviturkkia eikä pahemmin mitään muutakaan. Itsekseen on pitänyt pärjäillä. No, syyttäkööt itseään, jos tässä henki menee. Kukkia tai pahemmin lehtiäkään on turha odottaa, mokomakin!

- Noku mä unohdin tai siis ku mä en oo talvisuojausihminen. Olen pahoillani. Onneksi nyt tuli lunta, on vähän lämpimämpää. Mut oon mä kyllä ajatellut sitäkin, että tarvitsisit muhevamman, vähän kosteamman maan. Siitä vois olla apua. Mä lupaan etsiä paremman paikan ensi keväänä. Kyllä mua nyt kaduttaa, että olen ollut näin huolimaton.

Tällainen magnoliani oli parhaimmillaan.

Pari, kolme kesää olen tuntenut pieniä pistoksia tuosta pensasmagnolian säälittävästä tilasta. Luulin, että saisin suojattua sen ensimmäiset talvet, mutta eihän siitä loppujen lopuksi mitään tullut. Suurimmat oksat paleltuivat. Nyt se on ihan rääpäle. Olen oppinut, ettei minun kannata ottaa puutarhaani talvisuojausta tarvitsevia kasveja.

Ihana vaaleanpunainen ruusu 'New Dawn' on onneksi selviytynyt ilman talvisuojauksia, mutta sillä on sitten erilaisia tarpeita. Pitää muistaa leikata, lannoittaa ja tukea. Tukeminen tuntuu aika isolta työltä varsinkin kun ensin unohtaa sen kokonaan ja sitten joutuu kerralla sitomaan paljon pitkiä versoja.

Ruusu toivoisi kovasti, että kuihtuneet kukat nypittäisiin pois. Aika harvoin tulee sitä tehtyä. On aina niin monta projektia menossa.

Tuosta tulikin mieleeni esikoiseni kanssa käymäni keskustelu katsellessamme yhdessä petuniaruukkua terassilla.

– Me ollaan nypitty näitä (kuihtuneita kukkia) pois, kuusivuotias sanoi.

– Se on hyvä. Sitten nuo toiset alkaa paremmin kasvaa kun ottaa ne huonot pois, minä kommentoin.

– Niin, ettei ne ota mallia näistä (kuihtuneista), tyttö huomautti.

Ruusu 'New Dawn'

Olen tavoitellut helppohoitoista puutarhaa ja suurin osa kasveista pärjäileekin hyvin vähällä hoidolla tai jopa kokonaan ilman hoitoa. Muutaman vähän enemmän hoitoa vaativan kasvin, kuten tuon mainitsemani pensasmagnolian ja 'New Dawn' -ruusun, olen puutarhaani istuttanut. Niiden kanssa pärjää kun niitä ei ole kovin monta.

Yksi vähän isotöinen vielä pitää mainita. Lankean siihen joka kevät. Se on gladiolus. Ensin esikasvatan. Karaisen. Istutan ulos. Suojaan harsolla. Sitten tuen. Palkkioksi saan takuuvarmasti komean kukinnan. Ja joka kesä päätän: tänä syksynä nostan mukulat talvisuojaan. Ja joka syksy se jää tekemättä.

Tänä vuonna lankesin limenvärisiin 'Green Star' -gladioluksiin.

Sitten on vielä yksi sinänsä vähätöinen, mutta minulle haastava kasvatettava: ruukkutuija. Olen onnistunut tappamaan yhteensä kolme ruukkutuijaa ja kaksi olen saanut henkihieveriin.

Keväällä on näyttänyt siltä, että talvi on mennyt hyvin. Tuijat ovat olleet vihreinä ja reippaina. Kuitenkin kesän koittaessa ne ovat ruskettuneet aivan surkeiksi. Yksi terassilla kasvaneista on vielä elossa ja kohtuullisen hyvän näköinenkin. En ymmärrä mitä niille muille on tapahtunut. Aurinkoa eivät ole saaneet ja kastella olen yrittänyt sopivasti. Eniten epäilen, että kastelussa jokin on mennyt pieleen.

Tämä tuija selvisi talvesta ja keväästä hyvin ja kasvaa komeasti. Liekö tämän salaisuus siinä, että tuija kasvaa mullan päällä pohjasta avonaisessa astiassa?

Tämän jutun innoittajana oli Kruunu Vuokko Puutarhan Lumo -blogista. Hän kirjoitti: "Olisi muuten mielenkiintoista tietää mitkä puutarhasi kasvit miellät kaikkein vaativimmiksi kasvatuksen ja hoidon suhteen?" Kiitos vielä kerran kysymyksestäsi, Kruunu Vuokko! Tätä piti tosissaan miettiä, mutta kivaa oli. :)

Ensi kerralla kirjoitan eräästä vaikuttavasta taide-elämyksestä harmaana marraskuun päivänä. Kysy mitä vaan -sarja jatkuu taas sen jälkeen. 

Lämpimästi tervetuloa seuraamaan blogiani Blogit.fi -sivuston kautta liittynyt lukijani! Toivottavasti viihdyt!

TOIVEIDEN TYNNYRI

Yksitoistavuotias Avilla-tyttäreni kysyi: "Ootko saanu puutarhaan kaiken mitä oot halunnu?" Olen saanut paljon, mutta onneksi en ole saanut kaikkea. On mistä haaveilla – esimerkiksi kesäkeittiöstä.

Eräänä päivänä sanoin miehelleni haaveilleeni puun alle pientä tasaista, tiilillä katettua aluetta pyöreää pöytää ja kahta tuolia varten. – Olisi ihanaa tehdä perennojen keskelle sellainen päiväkahvipaikka. Aurinko siivilöityisi puun lehvästön lomasta ja pieni tuulenvire helpottaisi hellesäässä, haaveilin. Miestä nauratti. – Ai, kolmen sekunnin ajaksiko se pöytäryhmä tarvittaisiin, hän realistina kommentoi. 

Niin, pöytäryhmä olisi kaunis katsella. Tiedän, etten toki malttaisi siellä istuskella. Sitä paitsi usein unohdan koko kahvitauon. Olisi vain ihanaa kuvitella kuinka lusikka kilisee kahvikupissa kun tuo tarjottimella kahvia ja mehua ulos. Sellainen mielikuva minulla on lapsuudesta.

Olen saanut tontista puutarhan. Suurin osa puutarhasta on jo istutettua aluetta, mutta vielä on monille unelmille tilaa. Unelmoin vihreydestä ja rehevyydestä – ja siitä, ettei valokuvia tarvitsisi rajata niin tarkasti. Että kasvillisuus peittäisi kompostorit ja rähjäisen talon pellon takana.

Rakastan siirtolapuutarhoja. Olin siellä nähnyt idyllisiä pikku portteja, jotka narisivat auetessaan. Sellaisesta haaveilin. Nyt meillä on portti. Ei lainkaan niin idyllinen kuin noissa herttaisissa siirtolapuutarhoissa, eikä se narise, mutta pidän siitä silti.

Portti näyttää yksinäiseltä kukkivan 'Buckeye Belle' -pionin takana, sillä aitamme on hyvin huomaamaton. Emme halunneet puuaitaa, sillä korkea puuaita olisi peittänyt kovasti maisemia. Kauriiden takia aidan pitää olla korkea.

Jo vuosia sitten aloin haaveilla pioneista maljakossa nähtyäni niistä kuvia lehdessä. Nyt puutarhassani kasvaa monia erilaisia pioneja. Ne ovat runsastuneet niin, että niitä raaskii poimia maljakkoonkin.

Olin haaveillut puutarhapatsaasta kasvillisuuden keskellä. Toivoin sellaisen syntymäpäivälahjaksi mieheltäni täyttäessäni keväällä viisikymmentä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että sain patsaan ja saan vieläpä vesiaiheenkin. Mieheni teki suuren työn asentaessaan betonirenkaan maahan ja valaessaan siihen jalustan patsaalle. Kahdeksankymmenkiloisen patsaan asentaminen ei ollut ihan pikku juttu. Ehkä ensi kesänä vesiaihe on valmis ja saamme nauttia veden solinasta.

Kuvassa neitokainen nojailee vielä talon seinään.

Haaveilin pitkään lämpökompostorista, mutta se tuntui kalliilta – kunnes meillä siimahännnän kanssa sattui olemaan yhtä aikaa asiaa kompostille. Tapaamisemme silmäkkäin oli nopea, mutta mieleenpainuva. Pian lämpökompostori nökötti pihassamme.

Viime kesänä sain tehtyä kauan haaveilemani mansikkamaan. Toiveiden tynnyriin olen tiputtanut lapun, jossa lukee: Huomaamaton paikka puutarhavadelmille. On niin vaikea keksiä paikkaa vadelmille, jotka eivät ole kovin kauniita.

Toisessa lapussa lukee: Köynnöspinaatti. Voi, kunpa löytäisin sellaisen taimen jostakin! On siellä tynnyrissä muutama muukin lappu. Taitaa ainakin tynnyrin pohja olla peitossa.

Yhdessä lapussa lukee: Patinoitunut lauta naulakkoa varten. Koukut odottavat jo valmiina. Saisin sitten lapiot ja talikot roikkumaan. 

Äidilläni on ollut tapana sanoa, että asioilla on taipumus järjestyä. Olen muotoillut sen uudestaan: "Haaveilla on taipumus toteutua." Siksi pitää olla tarkkana mistä haaveilee.

Kiitos, Avilla, kivasta kysymyksestä! Tähän oli oikein mukava miettiä vastausta.

Sydämellisesti tervetuloa blogini lukijoiksi, Sanna Spisak ja Kauniimpaakuinkoskaan -blogin Kristiina! Ilahduin kovasti kun huomasin teidät täällä. Toivottavasti saatte iloa blogistani.

Ensi kerralla Kysy mitä vaan -sarjassa vastaan kysymykseen  puutarhani vaativimmista kasveista. Sen on lähettänyt Kruunu Vuokko Puutarhan Lumo -blogista. 

URANAINEN

Iiris on uranainen, pitkä ja solakka, aina huoliteltu kauneuden ja muodin ammattilainen. Housuasussaan hän kulkee – prässihousut ja korkokengät, yläosan klassinen kuosi huippudesignia, värit ja sävyt valittu prikulleen yhteensopiviksi ja vieläpä korutkin.

Oi, mikä kuosi! Siperianiiris 'Blue King'

Asu todellakin on klassinen. Muistan kuinka Eveliina-mummoni näytti minulle lapsena noita viimeisen päälle silitettyjä housuja ja taidokkaita kuoseja. Ovat edelleenkin tyylikkäät.

Luonteeltaan Iiris on reipas ja ripeä, luotettava ja hyvin sympaattinen. Hänestä on helppo antaa suosituksia. Hänen kanssaan on helppo tulla toimeen. Iirikset ovat hyvin elinvoimaisia, kasvavat mukavan nopeasti ja niitä kukinnan jälkeen jakamalla saa lisää taimia. Eivät myöskään leviä vaivaksi asti.

Iiris on tottunut olemaan esillä, joten hänelle kannattaa varata paikka, jossa hänen tyylikkyytensä huomataan. Ei hän toki nurise perennapenkin keskelläkään, mutta siellä hänen parhaat puolensa eivät pääse oikeuksiinsa. Se olisi resurssien hukkaamista. Matalan peruskasvillisuuden keskeltä noustessaan Iiris on upea. Kurjenmiekkojen miekkamaiset lehdet tuovat veistoksellisuutta istutukseen päästessään hieman kaartumaan sivuille.

Iiris on tyylikäs kukinnan ulkopuolellakin. Lehdet nousevat aikaisin kesällä ja saavat syksyllä kellertävän syysvärin. Hyviä puolia nekin.

Nämä Siperianiirikset ovat vanhaa sukua, sata vuotta vanhaa kantaa Haikalan puutarhalta.

Iiris on edustava niin ulkona kuin sisällä maljakossakin. Pöydän katseenvangitsijaksi riittää yksikin Iiris kapeassa maljakossa.

Kaikki hänen tiimissään ovat yhtä tyylikkäitä. Joku heistä kulkee valkoisessa, joku aivan tummassa asussa. Joku on pukeutunut hieman röyhelöisempään yläosaan kuin toinen.

'Concord Crush' on voimakkaan violetti kerrottukukkainen Siperiankurjenmiekka. Istutin sen viime keväänä.

Siperianiiris 'Blue King' on sävyltään sinisempi kuin monet muut siperianiirikset, joiden väri on selkeästi lila.

Kerrottukukkainen Siperiankurjenmiekka 'Kita-No-Seiza' on meillä ensimmäistä vuotta. Sen väri on mielestäni vaaleanlila eikä vaaleanpunainen, jollaisena sitä mainostetaan.

Tämä uranaisten tiimi on hyvin kansainvälinen. Minulla on yksi Saksasta, muutama Siperiasta, ja yksi Japanista. He kaikki pitävät paikasta auringossa, mutta muuten he ovat tottuneet aivan erilaisiin olosuhteisiin. 

Japanilainen pitää tuoreesta tai kosteasta samoin kuin siperialainenkin. Sen sijaan saksalainen pitää kuivemmasta kasvualustasta. Heidän lisäkseen minulla on kauneuskuningatar, kuningatarkurjenmiekka ’Snow Qeen’.

Kuningatarkurjenmiekka 'Snow Queen'

Sitten minulla oli vielä hyvin pieni ja siro kevätkurjenmiekka. Hän piti läpäisevästä maasta. Hän oli paljon muita herkempi ja toivoi saavansa talviturkin suojakseen. Ei ollut turkkia enkä nähnyt häntä ankaran talven jälkeen viime keväänä. Voih!

Kevätkurjenmiekka

Iiristen ansioluettelo on pitkä. Alussa siitä jotain jo mainitsin. Vaikka iiris on kaunis ja menestyvä, hän ei kulje nokka pystyssä. Hän ei vaadi erityiskohtelua – tai no, ehkä jotkut pitkälle jalostetut poikkeuksellisen suurikukkaiset vaativat muita enemmän lannoitusta ja huolenpitoa. Nämä muut, varsinkin vanhat lajikkeet, tyytyvät varsin vähään. Ovat onnellisia kun ovat saaneet mukavan multaisan paikan ja joskus saavat vähän lisää multaa juurilleen ja lisätilaa jakamalla. Minusta tuo ei ole ollenkaan liikaa pyydetty.

Olen kuullut jonkun moittivan heitä siitä, että kukinta-aika ei ole kovin pitkä. Minusta on vain kohteliasta, ettei varasta koko show'ta ja antaa toisillekin vuoron loistaa puutarhan tähtenä. Iirikset kukkivat juuri sopivaan aikaan kesä-heinäkuun vaihteen tienoilla. Tuoksuvat kukat houkuttelevat mehiläisiä ja kimalaisia.

Iiris aloittelemassa kukintaansa kesäkuun loppupuolella.

Olisi hyvin mielenkiintoista tutustua iiriksiin laajemminkin ja tutustuttavaa kyllä riittääkin aina vaaleakurjenmiekasta sysikurjenmiekkaan, etelänkurjenmiekasta idänkurjenmiekkaan ja vaikka mitä. On haisua ja tuoksua, aroa ja vuorta, lunta ja jäätä. Mielenkiinnolla odotan millaisia tuttavuuksia ensi kasvukaudella syntyykään.

Hyvää nimipäivää kaikille Iiriksille!

добро пожаловать, Оксана Форис! Tervetuloa myös Kaisa L Mullassa maailman -blogista! Toivottavasti viihdytte blogini parissa!

Kysy mitä vaan -sarja jatkuu. Seuraavana on vuorossa tyttäreni, Avillan, kysymys siitä olenko saanut puutarhaani kaiken mitä olen halunnut.

IHANAA ISÄINPÄIVÄÄ!

Minun piti odottaa puolisoani ja tulevaa lasteni isää aika kauan. Hyvää kannatti odottaa.

Siihen aikaan minulla oli monta lemmikkieläintä – koiria, kissoja, vuohia ja hevonen. Eläimet sitoivat eikä niiden luota helposti lähdetty. Ystäväni olivat huolissaan ja sanoivat, etten koskaan löydä miestä kun olen niin paljon vain kotona.

Onneksi satuin olemaan kotona juuri silloin kun Jouko tuli. Siitä on nyt aikaa pian yhdeksäntoista vuotta.

Olen valinnut tähän juttuun kuvia kukista, joita olen istuttanut erityisesti Joukoa varten. Hän pitää  syvänpunaisista kukista.

Hyvää miestä ei noin vain oteta, se annetaan. Ihan lahjaksi. Tuosta lahjasta olen niin kiitollinen, etteivät sanat riitä sitä kertomaan.

Olemme kuin oranssi ja indigo. Miten kaksi näin erilaista ihmistä voikaan sopia niin hyvin yhteen! Eräänä kesäpäivänä tulin kaupungilta ja ensimmäisenä mielessäni oli päästä vessaan, saada tavarat autosta, syödä kun en ollut koko päivänä syönyt juuri mitään, ehkä vähän huokaistakin. Sitten voisin alkaa miettiä jotain muuta. Mutta mieheni on toisenlainen. Hän oli minua auton ovella vastassa ja ennen kuin ehdin saada jalkaani maahan, hän jo pyysi katsomaan betonimyllyn paikkaa. Oli saanut idean ja tehnyt tilaa ja nyt olisi vielä hyvä saada vaimon mielipide asiaan.

Onneksi vastakohdat täydentävät toisiaan. Liian harmoninen puutarha olisikin tylsä. On kuitenkin hyvä, että rakkautemme puutarhasta löytyy runsaasti myös harmonisia värisävyjä. Elämän tärkeimmät arvot, rakkaus lapsiin ja kotiin, suhtautuminen työhön ja vapaa-aikaan sekä monet muut asiat sointuvat keskenään.

Hoidettuna rakkauden puutarha kaunistuu vuosi vuodelta aivan kuin puutarhat talojen ympärillä. Siellä lastenkin on hyvä kasvaa, kukoistaa ja tuoda omia sävyjään yhteiseen maisemaan.

Mieheni hoitaa sitä tekemällä pieniä, suuria palveluksia. Hän tietää, että tulen onnelliseksi kun astianpesukone on tyhjennetty ja aamun astiat laitettu koneeseen ennen kuin ehdin edes herätä.

Hän tietää,  että vääntämällä pionitukia, rakentamalla kanalan ja varaston tai lyömällä lusikoita litteiksi, hän saa minut niin onnelliseksi, etten tiedä miten päin olisin. Hän tietää, että kuuntelemalla oloni helpottuu – eikä tarjoa ratkaisuja. Häneltä löytyy tarpeen tullen turvallisia, helliä, kauniita, kannustavia ja rohkaisevia sanoja. Hän välittää. Hän tietää, että hieronta puutarhapäivän jälkeen on ihan parasta. Hän tietää miten puutarhahöperön vaimon saa onnelliseksi.

Ja minähän olen onnellinen! Kiitos, Jouko!

Onnellista isäinpäivää!

P.S. Omasta isästäni kerroin viime isäinpäivänä otsikolla Onnellista isäinpäivää!

PUUTARHURI JA KOLME PIENTÄ PAHISTA

Tämä on tarina puutarhurista ja kolmesta pienestä pahiksesta.

Sain pikkuisen verson kaupantekijäisiksi eräältä ystävälliseltä naiselta siihen aikaan kun en tiennyt puutarhaelämästä yhtään mitään. Se oli kaunis, mutta katala elämänlanka. Se tunnetaan myös nimellä valkokarhunköynnös tai isokierto.

Nainen kyllä varoitti elämänlangan voimasta ja kehotti rajaamaan sen, ettei siitä tulisi vaivaa puutarhaan. Minä olin tietämätön ja istutin sen hetkeksi maahan. Ajattelin, että rajaisin sen sitten kun olen keksinyt sille paikan. Mikä virhe!

Jonkin aikaa myöhemmin kuuliaisesti istutin sen rajattuun paikkaan, mutta virhe oli jo tapahtunut ja elämänlanka lähtenyt luikertelemaan maan alla.

Nyt tiedän, etten ymmärtänyt tuon naisen puhetta. En voinut käsittää miten todella kauniista kasvista voisi tulla vaiva. Minullahan oli täysin autio puutarha. Pelkkää multaa ja muutama kivi. Jopa rikkakasvien vihreys tuntui tuolloin ihanalta. En osannut varoa.

Niin sitten kävi, että vähän myöhemmin elämänlanka otti petolliseen syleilyynsä niin tarha-alpin kuin jasmikepensaan ja ties mitä kaikkea. Siinä vaiheessa vasta tajusin. Minun ei tarvinnut käskeä itseäni kirjoittamaan kahtakymmentä kertaa: "En enää ikinä istuta puutarhaani elämänlankaa, en ainakaan rajaamaatta." Opin sen muutenkin.

En sitten istuttanut elämänlankaa uuteen puutarhaan. Se tuli ihan istuttamatta – siirrettyjen kasvien mukana. Nyt toki osasin olla valppaana ja ryhdyin tositoimiin heti ensimmäisen verson nähdessäni.

Otin pipettipullon. Sellainen minulla on aina varalla hätätapauksia varten, vaikka suosin myrkytöntä puutarhanhoitoa. Pullossani on raakaa glyfosaattia. Tipautin tipan tai kaksi ja vältyin katastrofilta. Pari muutakin versoa sittemmin näin ja tein saman jutun. Nyt en enää ole tuota petollista kasvia meillä nähnyt, mutta olen varma siitä, että se lymyää jossakin hyökätäkseen heti kun käännän selkäni.

Toinen pahis on tuomatta tullut, mistä lie. Jos olen määritellyt lajin oikein, se on savijäkkärä. Luontoportin sivuilla sanottiin, että sen lapa on kapeansuikea – suikean vastapuikea. Joo, se sen täytyy olla.

No, totta puhuen tukeuduin tunnistamisessa enemmän harmahtavanvihreään lehtien väriin sekä ylenpalttiseen siementuotantoon. Sitä se toden totta on. En osaa kuvailla kuinka mahdottomasti se siementää. Niiden kitkemiseen menee ikä ja terveys. Onneksi taimet lähtevät helposti nyppäisemällä.

Kolmas pahis, se pahnanpohjimmainen, on siankärsämö. Sen toinen nimi on peltovaivain. Vaivain tosiaan, sillä  se on aika ikävä kitkettävä perennojen seasta. Muiden kitkeminen sujuu sen enempiä miettimättä, mutta tämän vaivaimen kohdalla tulee aina vaivautunut olo. Pitää astua ihan lähelle, kerätä koko lehtinippu kerralla käteen ja yritettävä vaivalla saada juuret irtoamaan.

Onhan niitä puutarhurin vaivoina muitakin pikku pahiksia: valloitushaluinen valvatti, hulluna leviävä vuohenkello, Kiinaan asti juurensa kasvattava korte, pieni salamatkustaja keuhkosammal, kaikkialle soluttautuva apila, pahamaineinen jättipalsami sekä kaunis, mutta vaikeasti kitkettävä hiirenvirna.

Urhealla puutarhurilla pitää aina olla taistelutahtoa ja sinkkiämpäri valmiina. Voikukkarauta ja kaviokoukku ovat hyvät aseet.

Kysymyksen inhokkikasveista lähetti minulle Ulla Rannanpihassa-blogista. Kiitos, Ulla! Tähän kysymykseen oli hauska vastata.

Kysy mitä vaan -sarja jatkuu. Uusiakin kysymyksiä olisi tosi kiva saada. Sunnuntaina onnitellaan isiä ja 14.11. onnitellaan Iiristä. Sen jälkeen vastaan 11-vuotiaan Avillan kysymykseen: "Ootko saanu puutarhaan kaiken mitä oot halunnu?"

MIETIN SYNTYJÄ SYVIÄ

Eveliina-mummollani oli puinen taikinatiinu.  Pikku tytöstä oli mielenkiintoista kun mummo avasi sen kannen. Taikinatiinun reunoilla oli taikinaa. Leipätaikinaa ei koskaan saanut kaapia reunoilta kokonaan, sillä siihen piti jättää taikinajuuri.

Mietin, että tuo taikinatiinu kuvastaa hyvin minun puutarhaharrastukseni lähtökohtaa. Sen juuri on peräisin jo siltä ajalta kun mummo näytti minulle soilikkeja ikkunalaudalla. Katkaisi minulle saintpaulian lehden, jotta voisin juurruttaa siitä oman kasvini. Esitteli iiristen hauskoja lehtiä puutarhassa. Kertoi köynnöshumalasta terassin pielessä.

En tiedä kuinka vanha mummoni taikinajuuri oli, mutta minun puutarhaharrastukseni juuret ulottuvat varhaiseen lapsuuteen. Tepastelin isän vierellä kun isä jyrsi kasvimaata. Kevät tuoksui turpeelta. Keltaisten turvepaalien päällä oli hauskaa kiipeillä. Ja oli ihanaa kun  sai täyttää turveruukut kasvuturpeella ja koulia niihin taimia. Orvokkeja. Samettiruusuja. Begonioita. Sinitähtösiä.

Kesä tuoksui kasvihuoneelta. Tomaatilta. Kurkulta. Muovihuoneessa oli kuuma. Kattoluukut narisivat auetessaan.

Opiskelijana hoitelin pelargonioita parvekkeella. Sormet piti saada multaan aina kun siihen vähänkin oli mahdollisuus - paitsi että huonekasvini kasvatin jo tuolloin vesiviljelyssä. Luin Annemarta Borgenin kirjaa Minun yrttini ja värjäsin risoton keltaiseksi kehäkukan terälehdillä.

Mentyäni naimisiin elämä täyttyi perheestä ja työstä omassa yrityksessä. Asuimme Joukon rakentamassa talossa, jonka pihassa oli jo valmiina nurmikko, rungollinen marja-aronia, omenapuu, päivänliljoja, vuorenkilpiä ja mansikkamaa. Ne riittivät minulle. Lapset olivat pieniä ja taikinajuuri sai odotella tiinun reunoilla.

Kun sitten rakennutimme ensimmäisen yhteisen talomme ja pihapiiri oli tasainen ja paljas, aloin laittaa puutarhaa. Taikinatiinuun laitettiin siis haaleaa vettä ja ruisjauhoja. Kun sitten muutimme uuteen taloon, taikina alkoi kohota ja kuplia. Oli unelmien tontti. Kaikki mahdollisuudet avoinna. Intoa ja unelmia. Vähän jo kokemustakin.

Tämän kortin sain nelivuotiaana Lohikoskentien serkuiltani.

Tekemisen ilo, kasvun ihmeen seuraaminen ja kauneuden kaipuu ovat ne jauhot tässä minun puutarhaharrastuksessani. On ihanaa puuhailla ulkona. Tuntea kesätuulen kosketus iholla. Kuulla lintujen liverrys. Saada kasvin juuret multaan. Nähdä työnsä jälki. Kokea kevään vaihtuminen kesäksi. Nauttia raukeasta olosta päivän puutarhapuuhien jälkeen. Vaikuttua kurkien ja joutsenten lähdöstä etelään. Katsella vihreyden muuttumista ruskaksi. Kuulla kohmeisten lehtien rapsahdukset kun ne putoavat puista. 

Luovuus, kokeilunhalu ja löytämisen riemu ovat harrastukseni suola.

Kun itse olen tehnyt osani, luonto hoitaa loput. Leipä paistetaan uunissa. Ah, mikä tuoreen ruisleivän tuoksu! Voin kanssa nautittuna maku on taivaallisen ihana!

Tämän jutun innoittajana oli rakas puolisoni Jouko. Hän kysyi: "Mikä on saanut sinut hurahtamaan puutarhaharrastukseen?" Kiitos ja halaus! Oli mukava pohtia syntyjä syviä ja vastata kysymykseesi.

Ensi kerralla vastaan Rannanpihassa-blogin Ullan kysymykseen inhokkikasveista.


Lämpimästi tervetuloa blogini lukijaksi, Rouva Viherrilli! Toivottavasti saat iloa jutuistani ja kuvistani!