AVIOMIEHEN KAUHUN HETKI

Jotkut haluavat pitää haaveensa salassa muilta. Minä olen sitä mieltä, että haaveet toteutuvat helpommin kun niistä puhuu. Kerran syntymäpäiväni alla sanoin miehelleni: ”Ostin tällaisen orkidearuukun jo valmiiksi, jos vaikka sattuisin saamaan tähän valkoisen orkidean syntymäpäivälahjaksi.” Toiveeni toteutui :).

Orkideasta oli paljon iloa, sillä se kukoisti vaivatta puolen vuoden ajan. Kukkien kuihduttua siirsin sen sivummalle odottamaan uutta kukintaa.

Toisen merkkipäivän alla mieheni kysyi lahjatoivettani. – No, tällaisesta nojatuolista olen pitkään haaveillut, sanoin ja näytin hänelle kuvaa Pentikin sivuilta. Lopputuloksen saatatte jo arvata.

Tuoli on ihana. Hyvin usein mies tai joku lapsista istahtaa siihen juttelemaan kun minä istun työpöytäni ääressä. Ne hetket ovat arjen aarteita.

Kuitenkin eräs haaveeni toteutui siitä huolimattta, että pidin sen salassa.

Olimme suunnitelleet naapurin rajalle sellaista vallia, johon voisi istuttaa puita ja pensaita. Suurten kivenlohkareiden väliin olimme ajatelleet maata. Rinne loivenisi molemmille puolille. Näin oli naapurin kanssa puhuttu.

No, kaivuri aloitti työn. Varmistin mieheltäni, että olihan hän antanut ohjeet kaivinkoneen kuljettajalle. Oli kuulemma, pariinkin kertaan.

Varovasti mieheni esitti asian

puhelimessa minulle ja

jännittyneenä odotti reaktioitani.

Mies teki omia töitään toisaalla ja katsahti sitten kaivurin työtä. Kaivinkoneen kuljettaja oli tehnyt muurin. – Ihan hirveää, mies ajatteli kauhuissaan. Vaimohan halusi vallin, johon istuttaa puita ja pensaita. 

Mies ohjeisti kuljettajan vielä kahteen kertaan: kiviä sinne tänne ja maata väliin ja vähän loivaa reunaa. Kyllä vain, kuljettaja totesi – ja muuri piteni kunnes se oli koko sivun mittainen. 

Muuri oli kieltämättä taitavasti tehty. Miten kivet voikaan saada aseteltua isolla kaivinkoneella niin hyvään järjestykseen! Varovasti mieheni esitti asian puhelimessa minulle ja jännittyneenä odotti reaktioitani.

Kuva on vuodelta 2013.

Minä ihastuin muuriin ikihyviksi. Olin sitä salaa toivonut, mutta muurin rakentaminen vaikutti liian vaikealta. Naapurikin ihasteli muuria.

Totiseksi vetää

kun tuloksena

onkin muuri. 

Mies puolestaan huokaisi helpotuksesta. Jos mies yrittää miellyttää vaimoaan – kuten kaikki viisaat aviomiehet tekevät – ja vieläpä tekee kaikkensa toteuttaakseen vaimon toiveen vallista, niin totiseksi vetää kun tuloksena onkin muuri. Neljä metriä leveä, puolitoista metriä korkea ja kolmekymmentä metriä pitkä.

Suunnitelmani syreeneistä ja pensaista menivät uusiksi, mutta muuri on hieno. Mies naureskeli, ettei hän tuollaista panssarivaunuestettä ole nähnyt missään. Nyt sekin on nähty ja saimme käytettyä kaikki ylimääräiset kivet sopivasti siihen. Kauriit valitsivat kulkureittinsä muurin ulkopuolelta, joten loppu hyvin, kaikki oikein hyvin.

Muuri on ns. kylmämuuri eli ilman mitään sidosaineita tehty. Perustusta ei ole, mutta hyvin on leveä rakennelma pysynyt pystyssä. Jos olisin tiennyt muurin tulosta, olisin laittanut pohjalle juurimaton estämään villivadelman, ohdakkeen ja kortteen kasvuyrityksiä. Onneksi rikat saa hävitettyä kattamallakin.

TAVOITTEESSA, TAVOITTEESTA, TAVOITTEESEEN...

On ollut flunssaa liikkeellä. Yöllä havahduin hereille. Kurkussa tuntui lievää kipua ja ensimmäinen ajatukseni oli, että apua, toivottavasti olen aamulla juoksukunnossa. En tiennyt, että sellaisia huolia voi olla olemassakaan. Ainakaan minulla. Siis ettei pääsisi juoksemaan. Niin ihminen voi muuttua – onneksi.

En ollut henkihieverissä juostessani viimeistä

puolta kilometriä - ja se on huippua se!

Viidennellä harjoitusviikolla, helmikuun 17. päivänä:
Mikä tunne! En vilkuillut kelloa enkä matkamittaria. En miettinyt, mistä saisin voimaa. En kyllä muistanut katsella maisemiakaan. Juoksin vain.

Tänään, lauantaina, oli kolmen kilometrin juoksu. Olin juossut saman matkan maanantaina. Tiesin, että pystyn siihen. En silti arvannut, että juoksu olisi näin helppoa. Tai no, helppo kuulostaa liian vaivattomalta. Sopivia sanoja ei oikein ole. Läkähtymättä? Nääntymättä? Joka tapauksessa en ollut henkihieverissä juostessani viimeistä puolta kilometriä - ja se on huippua se!

Jäin miettimään, auttoiko kenties se, että Shindoilin ennen lenkkiä. Luulisin niin. Shindo-venyttelyssä nimittäin käydään läpi kaikki tärkeät sisäelimet ja myös meridiaanit eli energiaradat. Kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Taltioin maisemat lähinnä mieleni sopukoihin, sillä en viitsi juosta kamera kaulassa. Loppukävelyn aikana napsin muutamia kuvia kännykällä.

Kuudennella harjoitusviikolla, helmikuun 19. päivänä:
Uskomatonta! Juoksin neljä kilometriä ilman, että missään vaiheessa olisi tuntunut tosi raskaalta. Juoksin hitaasti ja matalin askelin, mutta ei sillä väliä. Juoksin kuitenkin.

Aurinko paistoi. Hanget hohtivat. Linnut lauloivat. Kylätie oli aivan hiljainen. Täydellisestä kevättalvipäivästä ei puuttunut mitään. 

Vaatetta minulla oli ihan liikaa. Kuvittelin, että neljäntoista asteen pakkasessa tarvitsisin fleecetakin välikerrokseksi, mutta parempi olisi ollut merinovillapaidan ja tuulitakin yhdistelmä.

Minä, koulun liikuntatuntien

viimeinen villahousu.

En olisi puoli vuotta sitten voinut kuvitella, että jään koukkuun liikuntaan. Minä, koulun liikuntatuntien viimeinen villahousu.

Kuudennella harjoitusviikolla, helmikuun 22. päivänä:
Aamulla mittari näytti 23 astetta pakkasta. Aamulenkin sijaan päätin juosta päivällä pakkasen vähän lauhduttua. Olin kuin tulisilla hiilillä. En osannut keskittyä työhön enkä mihinkään muuhunkaan.

Epämukavaa oloani purkaakseni juoksin nopeammin kuin tavallisesti. Lenkki oli siksi aika rankka, mutta pikku hiljaa mielialani alkoi kohentua. Ylihuomenna juoksen heti aamulla, vaikka mittari näyttäisi mitä vaan.

Olin ahminut valkosipulia ja C-vitamiinia pysyäkseni terveenä ja voidakseni siten juosta tavoittelemani viisi kilometriä. Olin kiitollinen, etten sairastunut, vaikka perheessämme on ollut pitkänsitkeää flunssaa.

Kuudennella harjoitusviikolla, helmikuun 24. päivänä:
Huh! Pääsin tavoitteeseeni ja juoksin viisi kilometriä. Siinä riittääkin juhlittavaa täksi päiväksi. Huomenna on lepo ja sitten alkaa uusi ohjelma. 

Pakkasta oli seitsemäntoista astetta, mikä oli minulle oikein sopiva. Ei tullut liian kuuma. Aurinko paistoi ja linnut kai lauloivat ja minä raahustin hiljaista kylätietä pitkin. Jalat painoivat ja tahdonvoimaa tarvittiin, mutta kotiovella oli hymy herkässä.

En malta luopua siitä euforisesta tunteesta

kun askel askeleelta tavoite lähestyy.

Nälkä kasvaa syödessä. Ennen kuin olin päässyt tavoitteeseeni, aloin miettiä jo seuraavaa. Ja niinhän siinä kävi, etten voinut olla tarttumatta uuteen  ohjelmaan. Sen tavoitteena on juosta kymmenen kilometriä.

En malta luopua siitä euforisesta tunteesta kun askel askeleelta tavoite lähestyy ja lopulta täyttyy. Tavoitteen saavuttaminen sinänsä ei ole tässä se isoin juttu, vaan sen tavoitteleminen. Se matka.

Olen päättänyt unohtaa huonon liikunnallisen itsetuntoni. Entinen minäni yritti toppuutella. – Et pysty siihen kun jo nyt tuo viiden kilometrin lenkki tekee tiukkaa, se hoki. En välittänyt tuollaisista puheista, vaan tuijottelin paperia.

Kahdeksan viikon ohjelmasta ensimmäiset neljä viikkoa juostaan pääasiassa korkeintaan viiden kilometrin lenkkejä. Vasta sitten lenkit rupeavat pitenemään. – Miksi en jaksaisi, uusi  minäni sanoi topakasti. – Siinä kuukauden aikana kunto varmasti kohenee niin, että pysyn ohjelman tahdissa, järkeilin. Sitäpaitsi kukaan ei vaadi minua tilille, vaikka venyttäisin tarpeen tullen harjoitteluaikaa.

Miehenikin kannusti. – Luota vain ohjelmaan kun se näyttää hyvin toimivan, hän sanoi. – Pystyt siihen kyllä, mies jatkoi. Aion yrittää, mutta lupaan olla itselleni armollinen. Ja onhan puutarhallakin lopulta sanansa sanottavana.

KASVATUSKYSYMYKSIÄ

Olen miettinyt, että lapsia ei ehkä voi kasvattaa. He ovat aivan kuin puutarha. Sitähän suunnittelee puutarhastaan aluksi tietynlaisen ja sitten puutarha vain alkaa elää omaa elämäänsä. 

Voin kylvää siemenen, kastella ja vähän lannoittaakin, mutta sitten voin vain toivoa ja mukautua. Toivoa, että siemen itäisi ja sirkkalehdet ilmaantuisivat. Mukautua siihen, että jättipoimulehti peittää alleen kaiken ja siirtää hennommat kasvit toiseen paikkaan.

Voin kitkeä ja suojata, mutta kasvi kurkottaa oksansa minne haluaa. Minä vain ihmettelen ja ihailen. 

Olen kylvänyt lasten puutarhoihin uskon pikkiriikkisiä siemeniä, runsain käsin toivon ja rakkauden siemeniä. Olen viskellyt pusseittain luotettavuuden, empaattisuuden ja positiivisen ajattelun siemeniä. 

Olen viskellyt pusseittain

luotettavuuden, empaattisuuden

ja positiivisen ajattelun siemeniä. 

Eräänä kesäloman viimeisen viikon päivänä lapset harmittelivat, että koulu alkaa niin pian. Vanhin poikani sanoi, että senhän voi ajatella positiivisesti – kun koulu alkaa pian, niin myös seuraava kesäloma on sitten lähempänä. Joku taimi oli siis jo hyvässä kasvussa.

Olen kylvänyt iloisenkirjavaa luovuuden siemensekoitusta, opiskeluinnon siemeniä sekä eläinrakkauden siemeniä. Olen heitellyt itsenäisen ajattelun siemeniä, toisista välittämisen ja suvaitsevaisuuden siemeniä. Sinne tänne olen ripauttanut ahkeruuden, ystävällisyyden, kauniin käytöksen, terveellisen ruokailun ja järkevän rahan käytön siemeniä.

Luovan ajattelun siemen on itänyt...

Ihailin perheitä, joissa vanhemmat

vievät pieniä lapsiaan luontoretkille,

opettavat tunnistamaan lintuja ja

luonnon merkkejä sekä

poimimaan marjoja ja sieniä.

Joskus harmittelin, etten ole ehtinyt kylvää luonnossa liikkumisen siementä. Ihailin perheitä, joissa vanhemmat vievät pieniä lapsiaan luontoretkille, opettavat tunnistamaan lintuja ja luonnon merkkejä sekä poimimaan marjoja ja sieniä. 

Opetin lapsilleni ainoastaan puukon käytön ja tulitikkujen käsittelyn taidot. Annoin lapselle porkkanan, jota sai veistellä puukolla aina itsestä poispäin. Sitten kun taidon osasi porkkanalla, sai siirtyä puun veistelyyn. 

Harmitteluni meni hukkaan. Tuuli toi jostain siemenet, jotka itivät ja nyt niistä on kasvanut jo oikeita puita. Kolme pojistani pakkaa tottuneesti rinkkoihinsa niin Trangian, Sinolin kuin tulukset ja tikutkin, kuivamuonat, makuupussit, teltan ja virvelit ja hyppäävät polkupyöriensä satulaan. He kalastavat ruuakseen ja keittävät teetä kuusenkerkistä. Kuivamuona täydentää tarvittaessa aterian, jos kalaonni ei suosi.

Joskus he harrastavat extremeä ja ottavat mukaansa vain puukon ja koukun. Niillä on sitten pärjättävä koko päivä. Luxusta ei saa olla.

Viime viikonloppuna kaksitoistavuotias patikoi kaverinsa kanssa seitsemän kilometrin päähän pilkille. Kalasti päivän, nukkui yön teltassa ja patikoi kotiin. Äitejä jännitti enemmän kuin poikia. Tämä kuva tuli äidin kännykkään.

Toinenkin harmini osoittautui turhaksi. Eräänä päivänä 14-vuotias poikani tuli luokseni ja kysyi: ”Äiti, paljonko maksat pussillisesta puolukoita?” Kaikki lapseni poimivat innokkaasti marjoja ja sieniä, vaikka emme olekaan yhdessä käyneet marja- ja sieniretkillä.

Erään kerran lapseni koulukaverin äiti laittoi viestin kännykkääni. Pyysi ekaluokkalaistaan kotiin. Oli kuulemma tulllut meille ilman lupaa. – Ok, vastasin. – Tuolla lähimetsässä he ovat poimimassa kanttarelleja, näpyttelin. Ison kulhollisen olivat poimineet ja kaveria harmitti jättää kiva puuha kesken. 

Siemenkylvöt ovat välillä

aika yllätyksellisiä. 

Lapset siis vain kasvavat ja onneksi toivottuun suuntaan, mutta kuten puutarhurit tietävät, siemenkylvöt ovat välillä aika yllätyksellisiä. Voin kylvää sinisiä akileijoja, mutta lopulta niitä tupsahtelee vaikka minkälaisia mistä tahansa.

Lapset menivät poimimaan kanttarelleja. Silvis-kukko ja Kerttu-kana halusivat tietysti mukaan.

Yksi hitaimmin itävistä siemenistä on siisteyden/järjestyksen siemen. Se on kuin parsaa kasvattaisi. Kestää monta vuotta ennen kuin siemen itää ja kun versoja alkaa tulla, täytyy juurakon vielä antaa vahvistua. Onhan se mukava tietää, että sitten parsa tuottaakin satoa mahdollisesti kymmeniä vuosia. 

Ei tarvita vainukoiran taitoja kun meillä jo tietää mistä joku lapsista on kulkenut ja mitä touhunnut. Äidin työhuoneen kaapista on haettu paperia, kaapin ovet ovat levällään ja loput erivärisistä paperivaihtoehdoista lojuu lattialla. Paperi on leikattu lattialla, josta löytyvät sakset. Äidin laatikosta on haettu teippiä, sillä laatikko on unohtunut auki. Seuraava askartelun vaihe on tehty olohuoneen lattialla, ylimääräiset paperin reunat ovat tipahtaneet sinne. Teippirulla löytyy keittiön pöydältä. Sitten jäljet katoavat. Askartelu on ilmeisesti saatu valmiiksi.

Eläinrakkauden siemenet ovat itäneet runsain määrin.

Hänet on voinut lahjoa

omalla ruukkukukalla.

Joskus näkyy jotakin aivan odottamatonta. Kylvinkös minä huomaamattani tuollaisiakin siemeniä? Tiesin kyllä, että nuorimmaisemme on jossain määrin kiinnostunut puutarhan hoidosta. Hän on pienestä pitäen istutellut taimia, käpyjä ja puutikkuja vieressäni kun minä olen puuhaillut puutarhassa. Hänet on voinut lahjoa omalla ruukkukukalla ja hän halusi ehdottomasti istuttaa oman puun. 

Tämän kuvan ottamisesta on jo kolme vuotta, mutta oma palmuvehka on edelleen tosi tärkeä.

Eräänä keväänä hän halusi kasvattaa laarissa herneitä, mansikoita ja ruohosipulia. Yhtenä päivänä hän oma-aloitteisesti oli päättänyt ottaa talteen herneen siemeniä omista herneistä. Aika huikeaa, olihan hän vasta seitsenvuotias!

Silloin minusta tuntui, että tämä piirre hänessä voi vielä kantaa pitkälle. Neuvoin häntä kuivattamaan herneet talouspaperin päällä ja säilyttämään ne talven yli tulitikkurasiassa. Eipä aikaakaan kun hän juoksi yläkerrasta tulitikkurasia kädessä. Sitten seurattiin päivittäin herneiden rypistymistä ja värin tummenemista.

Tulitikkurasia odottaa valmiina.

Herneen siemenet ovat valmiina odottamassa. Kunhan kukkakevät saapuu, niin pienet sormet upottavat ne laarin muhevaan multaan. Sitten meillä on taas paljon seurattavaa ja yhteistä iloa.

Anneliivia * Jokilaaksossa, lämpimästi tervetuloa blogini lukijoiden mukavaan joukkoon! Toivottavasti viihdyt seurassamme. Jos sinulla on oma blogi, niin vinkkaisitko sen osoitteen. Mielelläni kävisin vierailulla.

SUKSET RISTISSÄ

Olen tumpelo Pirkanmaalta. Olen seurustellut Bloggerin kanssa puolisentoista vuotta, mutta nyt meillä ovat alkaneet sukset mennä ristiin. Ongelma ei ole kovin suuri eikä vakava, mutta kiusallinen.

Kaikista ikävintä on se, että etusivuni blogiluettelossa eivät näy kaikki blogit, joita seuraan. Ei näy, vaikka uusia päivityksiä tulisi kuinka usein tahansa. Olen tarkistanut asetuksista, että kaikissa lukee "julkinen".

Muutama blogi on sellainen, että luettelossa näkyy iänikuisen vanha postaus, vaikka uusia olisi tarjolla kuinka paljon tahansa.

Olen tehnyt kaikki temput,

jotka olen keksinyt.

Odottanut ja toivonut.

Olen tehnyt kaikki temput, jotka olen keksinyt. Lopettanut seuraamisen ja liittynyt uudestaan. Ainakin kolmeen kertaan. Poistanut koko blogiluettelon ja asentanut uudestaan. Tarkistanut, että osoitteet ovat varmasti oikein. Odottanut ja toivonut.

Apuakin olen saanut, mutta mikään ei tunnu tepsivän.

Toinen ongelma on Bloggerin kummallinen käytös silloin kun haluaisin lukea jonkun toisen blogia klikkaamalla blogin nimeä Lukemistosta. Silloin Blogger saattaa päättää piilottaa blogin. En ymmärrä.

Sitä paitsi jos minä saisin valita,

laittaisin Lukemiston luettelon

aakkosjärjestykseen

ihan niin kuin mausteet. 

Mitä enemmän blogeja yritän aukoa Lukemistostani, sitä enemmän Piilotetut blogit -luettelo kasvaa. Onneksi se ei piilota niitä niin vaikeaan piiloon, etten saisi niitä auki. Ja huh, uudet postaukset saan silti ihan normaalisti – paitsi joistakin.

Sitä paitsi jos minä saisin valita, laittaisin Lukemiston luettelon aakkosjärjestykseen ihan niin kuin mausteet. Siis niin, että ne olisivat A:sta Ö:hön eikä muutama sekalainen blogi alkuun ja sitten loput hyvässä järjestyksessä. Aakkosjärjestyksestä ne olisi helppo löytää – ja näyttäisi siistiltä ;). Mutta ei minulta ole kysytty mitään.

Ymmärtäisin, jos eri alustalla tehdyt blogit olisivat erikseen, mutta eivät ne niin ole. En keksi, mikä logiikka siinä voisi olla. Tarkoitan siis sitä Lukemistoa, joka aukeaa Bloggerin puolelta. Teille näkyvä blogilista on sellaisessa järjestyksessä, että tuorein postaus näkyy ylimpänä. Niin, näkyy jos näkyy.

Onneli on parhaansa yrittänyt, mutta ei sekään ole osannut auttaa, vaikka diginatiivi onkin.

En haluaisi, että

juttujeni kommentointi

on niin monimutkaista.

Suhteemme alku oli vaikea. Tuli se kauhea Google+ -hässäkkä, josta onneksi selvisin. Se minua vain ihmetyttää, että miksi kommentoidessa kysytään, että onko kommentoija robotti. Minä en ainakaan ole sellaista asetusta laittanut, en ainakaan tiedä laittaneeni. Saisinko sen joistakin asetuksista pois? En haluaisi, että juttujeni kommentointi on niin monimutkaista. En toki tiedä sitäkään, keneltä kaikilta tällaisia robottijuttuja kysellään. Mieheltäni ainakin. Hän seuraa blogiani kännykällä. Onneksi hän sentään voi sanoa kommenttinsa minulle ihan kasvokkainkin.

Mitä voisin tehdä? Olisin kovin kiitollinen avustanne!

Parhain terveisin Tumpelo

NÄKÖKULMIA PUUTARHAAN

Kauneus on katsojan silmässä. Näkökulmankin voi itse valita miten asioita – tässä tapauksessa puutarhaa – katselee.


TYÖLEIRI

Useimmiten sentään

puutarha näyttää

mahtavalta työtarjoukselta. 

Joskus – onneksi aika harvoin – satun nappaamaan väärät silmälasit nenälleni. Silloin puutarha näyttää työleiriltä. Kasvit ovat vielä pieniä, joku kasvaakin kituliaasti. Aukkopaikkoja on ihan liikaa. Voikukat varastavat huomion kukkapenkissä.

Useimmiten sentään puutarha näyttää mahtavalta työtarjoukselta. Tarjolla on innostavaa puuhaa, raitista ulkoilmaa ja hyvää liikuntaa. Näkee työnsä jäljen. Saa tuntea vuodenajat ihollaan. Tarjolla on flow-elämyksiä, jossa ajantaju katoaa, hommat sujuvat kuin itsestään ja murheet unohtuvat.

Työtä tarjolla. Muutama suursäkki someroa ja isompia kiviä odottaa asentajaansa. Nämä säkit ennakoivat siistejä talon vieruksia ja näyttäviä vesiaiheita.

OPPIKOULU

On aika hieno tunne kun huomaa,

ettei ole enää ihan aloittelija.

On ehtinyt tehdä jo monenlaisia virheitä.

On aika hieno tunne kun huomaa, ettei ole enää ihan aloittelija. On ehtinyt tehdä jo monenlaisia virheitä ja ottaa niistä opikseen. Kokemus on karttunut, mutta lapsenomainen uuden oppimisen riemu on vielä mahdollista.

Elämässä pitää olla haastetta. Silloin flow-elämyksetkin ovat mahdollisia. Uuden oppiminen on kiehtovaa ja puutarhassa mahdollisuuksia siihen riittää yllin kyllin. Aina voi sukeltaa uuteen ja ihmeelliseen mailmaan.

Muistan lämmöllä sitä kesäistä päivää, jolloin kiersimme puutarhaa ystäväni kanssa, keräsimme erilaisia rikkoja ja opettelimme tunnistamaan niitä. Valokuvasin ja tein niistä rikkakasvion. Tunsin suurta tyytyväisyyttä. Oli hauska oppia uutta ja rikkakasviosta on ollut todellista hyötyäkin. On nimittäin tärkeää erottaa todelliset pahikset rikoista, joiden olemassaoloa voi katsoa läpi sormien.

Opin tuntemaan muiden muassa särmäkuisman, joka ovelasti piiloutuu koivuangervon sekaan.

LUOVUUDEN LÄHDE

Puuhailu puutarhassa

tyhjentää mielen

turhasta sälästä.

Puutarha on samalla sekä luovuuden lähde että myös mahdollisuus toteuttaa luovuuttaan. Puuhailu puutarhassa tyhjentää mielen turhasta sälästä aivan kuin liikuntakin.  Silloin luoville ideoille tulee tilaa pulputa.

Puutarha on kiehtova maalauspohja, sillä lopputulos on yleensä ihan muuta kuin alunperin on kuvitellut. Se on elävä taulu, jonka värit muuttuvat kasvukauden edetessä, mutta myös sään mukaan.

Voin istuttaa taimet tarkasti suunnittelemaani järjestykseen, mutta lopulta ne kurottavat oksansa minne haluavat - tai ovat kurottamatta oksiaan yhtään minnekään. Niinkin on käynyt. Toiset kasvit tulevat ja ottavat sen paikan.

Puutarhasuunnittelu on vuorovaikutteista. Luonto tarjoaa ehdotuksia ja ratkaisuja tuon tuostakin. Tämä näkymä muuttui kertaheitolla kun myrsky kaatoi vanhan pihlajan.

AARREAITTA

Saan kerätä raparperia, parsaa, yrttejä, 

marjoja, hedelmiä ja vaikka mitä, 

vaikka en ehtisi kylvää, kastella ja hoitaa. 

Puutarha on ehtymätön aarreaitta. Voin löytää loputtomasti uusia kuvauskohteita ympäri vuoden ja tiedostot pursuilevat valokuvia. Saan niistä paljon iloa talven synkimpinäkin hetkinä.

Keväästä syksyyn saan kerätä luomuruokaa ja vieläpä niin herkullista, ettei sellaista kaupasta saa. En tosin samoilla kilohinnoilla raaskisi edes ostaa. Jos nimittäin lasken vaikkapa tomaaatin kasvattamiseen kuluneen ajan ja resurssit, tulee yhdelle makupalalle hintaa kuin parhaimmassa ravintolassa. Saan kerätä raparperia, parsaa, yrttejä, marjoja, hedelmiä ja vaikka mitä, vaikka en ehtisi kylvää, kastella ja hoitaa. Niiden kilohinnat eivät sentään päätä huimaa.

Syysomenat odottavat löytäjäänsä.

Puutarhasta löytyy viemisiä ystäville – kukkakimppuja, jakopaloja, syötävää.


ELÄMYSMATKAILUKOHDE

Mietin voisiko maailmassa olla

joku vielä ihanampi paikka.

Ei varmaan.

Puutarha on vaihtuva taidenäyttely. Ainakin meidän puutarhasta löytyy niin romanttista, modernia, impressionistista kuin realististakin taidetta. Tarjolla on esteettisiä elämyksiä niin sateessa kuin päivänpaisteessakin.

Mikä upea muotokieli ja taitavaa värisävyjen käyttöä! Kuvassa kärhö 'Xerxes'.

Taideteosten ääreen voi kumartua ja kyykistyä. Keväällä voi ihmetellä maasta nousevia, taidokkaasti laskostettuja raparperinlehtiä kuin parhainta veistosta. Voi hämmästellä huikean tarkkoja siveltimen vetoja iiristen terälehdillä.

Voi ihastella kimmeltäviä pisaroita poimulehden lehdillä kuten alkemistit ammoisina aikoina. Eivät ne pisarat muuta rautaa kullaksi, mutta mihinpä minä kultaa tarvitsisinkaan. Pisaroilla on paljon ihmeellisempiä taikavoimia: niitä katsellessa voi tuntea itsensä onnelliseksi.

Pioni 'Garden Treasure' on lopettanut kukintansa  ja paljastanut katsojalle jotakin aivan uutta. Voin melkeinpä tuntea silkkisen pehmeyden siemenkodan pinnalla.

Tietääkö se mokoma liljakukko,

että tilasin juuri netistä uuden värililjan?

Puutarha tarjoaa maanläheisiä ja juurevia asioita. Ihmettelyn aihetta. Miten muurahaiset viestittävät toisilleen? Mihin kovakoriainen on menossa? Miten linnut löysivät keväällä taas meille? Ja tietääkö se mokoma liljakukko, että tilasin juuri netistä uuden värililjan?

Eräänä elokuisena päivänä kirjoitin puutarhapäiväkirjaani: "Tuulee aika voimakkaasti, välillä ropsahtaa kunnon sade. Ennen kuin ehdin sisälle sadetta pakoon, paistaa taas aurinko. Kurjet huutavat. Mietin voisiko maailmassa olla joku vielä ihanampi paikka. Ei varmaan. Voisin myydä tänne elämysmatkoja: päivä lapion varressa kurkien huutoa kuunnellen. Suunsa saisi makeaksi poimimalla marjoja suoraan pensaista – uskomattoman hyvää!" Oikeasti en myisi paratiisini rauhaa.

LEMPIVUODENAIKANI

Olen syksyihminen. Syksy on ihanaa, suloisen haikeaa aikaa täyteläisen kesän jälkeen. On raukea ja onnellinen olo. Puutarha on taas mennyt ison harppauksen eteenpäin. Ilman täyttää tyytyväisyys. Pian on ansaitun talviunen aika.

Rakastan syksyn kuulaita säitä. Kurkien ja joutsenten huuto kaikuu korvissani vielä pitkään sen jälkeen kun ne ovat muuttaneet etelään. Haluaisin säilöä nuo riipaisevan ihanat hetket purkkiin.

Lehtimainoksessa sadeasuiset lapset huusivat:

"Äiti, saako tulla saappailla sisälle

kun meillä on Pehmo-matto?"

Pienenä koulussa paperille maalattiin tatteja, kanttarelleja ja kärpässieniä. Kirkkaankeltainen sadetakki oli ostettu Etolasta. Uusi sadetakki tuoksui erityiseltä. Lehtimainoksessa sadeasuiset lapset huusivat: "Äiti, saako tulla saappailla sisälle kun meillä on Pehmo-matto?"

Olen talvi-ihminen. On ihanaa kun on kerrankin aikaa kodille. Ehtii siivoamaan kaapit ja laittamaan ruokaa ajatuksella. Ei tarvitse olla kahdessa paikassa yhtä aikaa: puutarhassa ja sisällä.

Talvella on aikaa unelmoida, suunnitella uusia istutuksia, järjestää kuvat, kirjoittaa lapsille muistoja.

Talvella laitetaan Goretex-kenkiin liukuesteet ja käydään lenkillä. Silloin kun linnut visertävät, tuntuu huikean hyvältä. Aivan kuin lapsena.

Lapsena jalkaan pantiin töppöset, kaulaan kauluri. Paksut vaattet päällä oli vaikea liikkua. Kun äiti sai kaikki villahousut ja päällysvaatteet puettua, tuli pissahätä. Lumi tarttui lapasiin ja sitä syötiin, tottakai.

Petyin. 

En saanut tarvitsemaani kylmäkäsittelyä.

En ehtinyt tuntea kevätkaihoa.

Talvi on kyllä pimeä ja usein joko kylmä tai märkä ja kalsea. Pimeällä ja liukkaalla ajaminen on pelottavaa.  Kuitenkin tarvitsen kunnon kylmäkäsittelyn, jotta kevät tuntuu keväältä. Kevättä pitää saada odottaa aivan kuin lapset odottavat joulua.

Jonakin vuonna kevät tuli ennen kuin talvi oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. Petyin. En saanut tarvitsemaani kylmäkäsittelyä. En saanut myöskään odottaa kevättä. En ehtinyt tuntea kevätkaihoa.

Parasta koko talvessa on se kun aurinko paistaa hangille tai kun aurinko paistaa jouluaaton juhlapöytään. Tai se kun joulukuusi on kannettu pois ja tulee kevätolo. Tekee mieli laittaa pöytään raikas keväinen pöytäliina, vaikka oikeasti on täysi talvi - tai ainakin niin täysi talvi kuin nykyään voi olla.

Sellaiseen pakkaustaituruuteen

ei pysty Ikeakaan!

Olen kevätihminen. On huikeaa kun aurinko paistaa likaisten ikkunoiden läpi ruokapöytään. Tekee mieli kylvää, jos ei muuta niin vihanneskrassia ainakin. Ensimmäiset maasta pilkistävät nuput saavat hihkumaan ilosta. Raparperin taidokkaasti laskostellut lehdet pilkistelevät maasta pyöreissä pakkauksissaan. Sellaiseen pakkaustaituruuteen ei pysty Ikeakaan! Kevät on täynnä iloisia tapaamisia puutarhassa. Into ja Tarmokin ovat jo siellä.

Lapsena oli ihanaa kun sai ensimmäistä kertaa keväällä pukea valkoiset polvisukat ja puolihameen. Pääsi eroon kutittavista sukkahousuista. Kevät tuoksui kasvuturpeelta. Äitienpäiväksi poimittiin valkovuokkoja. Koulussa piirrettiin vahaliiduilla keltaisia narsisseja. Minä en tiennyt millaisia ne ovat kun meillä ei niitä kotona ollut. Ajattelin, että aikuisena haluan narsisseja. Ne tuntuivat ylellisyydeltä.

Keväällä kaikki on vielä mahdollista. Touhua riittää. Leikkaamista. Siistimistä. Istuttamista. Taimiostoksia. Suunnitelmia. Kiirettä.

Sataa ja paistaa

 Aina on hyvä aika

tehdä puutarhapuuhia. 

Olen kesäihminen. Oi, miten paljon olenkaan jo saanut aikaan! Tämähän alkaa näyttää jo puutarhalta. Vielä ehtii vaikka mitä. Puutarha ryöpsähtää kasvuun. Ihanuudet seuraavat toisiaan: iirikset, syreenit, pionit, loistosalviat, päivänliljat...

Sataa ja paistaa. Aina on hyvä aika tehdä puutarhapuuhia. Iltaisin olo on raukea, mutta onnellinen. Iltaisin nukahdan kauniisiin unelmiin uusista istutuksista. Huomenna on taas ihana puutarhapäivä.

Lapsena kesäisin oli aina päivä. En muista, että koskaan olisi ollut yö, vaikka asuimme Etelä-Suomessa. Tehtiin lihapullia kuravellistä ja maitoa kalkkijauhosta ja vedestä. Juostiin sadekuuron aikana ulos hyppimään. Pengottiin ullakolla vanhoja vaatteita ja kuljettiin kylällä hienoina rouvina. Seikkailtiin.

Minulle on aina oikea vuodenaika. Joka aikana tuntuu, että kunpa tämä vuodenaika nyt jatkuisi pitkään. Haluaisi tallettaa sen jotenkin.

On kuitenkin yksi vuodenaika, johon liittyy erityisen suuria tunteita. Se on kevät. Sitä odottaa. Sitä kaipaa. Olen syntynyt maaliskuussa. Siksikö kevät tuntuu aivan erityiseltä?

Tai kun  tarkemmin ajattelee, niin on yksi vuodenaika, jolloin tuntuu, että joka paikka on täynnä kaikkea ihanaa. Se on syksy. Haluaisi jäädä juuri siihen hetkeen kun kurjet huutavat.

Vai onko se sittenkin...

Jutun kuvat ovat vanhasta englannin kirjastani Say it in English 3.


Tämän jutun innoittajana oli Sinella-tyttäreni kysymys lempivuodenajastani. Kiitos ja halaus ihanalle Sinellalle!

Kysy mitä vaan -sarja päättyy tähän. Lämpimät kiitokset kaikille kysyjille ja lukijoille! Minusta oli hauska tehdä tätä sarjaa. Toivottavasti teistä oli kivaa olla mukana.

Lämpimästi tervetuloa, Eeva Viherrin, blogini lukijaksi! Olen tosi iloinen siitä. Toivottavasti viihdyt juttujeni ja kuvieni parissa.

UNELMAANI TOTEUTTAMASSA

Miten joku voikaan olla niin tohkeissaan yhdestä paperilappusesta! Olen nyt noudattanut juoksuohjelmiani  kymmenen viikkoa ja edelleen jaksan hehkuttaa tuota iki-ihanaa personal traineriani. Hämmästyttävää miten hienosti pystytään ihmistä huijaamaan saavuttamaan oikeasti hyviä tuloksia.

Kun en asiasta mitään tiennyt,

luulin ohjelman etenevän

aina vain vaativampaan päin.

Mutta ei.

Suoraan portiltamme aukeavat hyvät juoksumaastot – ainakin, jos ei ole turhan tarkka siitä, onko tie aurattu vai ei.

Nykyisen ohjelmani tavoitteena on juosta viisi kilometriä ilman taukoja. Kun en asiasta mitään tiennyt, luulin ohjelman etenevän aina vain vaativampaan päin. Mutta ei.

Kun oli juostu kolme kilometriä kilometrin pätkissä, ei tullutkaan kolmen kilometrin juoksua yhteen putkeen. Tulikin kahden kilometrin juoksu kaksi kertaa niin, että välissä kävellään kaksi minuuttia. Siinä huijataan hienosti neljän kilometrin rypistykseen. Sen jälkeen kolme kilomeriä yhteen putkeen ei kuulosta ollenkaan kamalalta.

Viime viikkoina maisemat ovat olleet valkoisen ja harmaan sävyiset.

Neljännellä harjoitusviikolla, tammikuun 29. päivänä:
Puolikas banaani aamupalaksi ja vettä. Sitten lenkille. Ensimmäiset kaksi kilometriä eivät ole aivan helppoja, mutta onneksi niiden jälkeen tulee kahden minuutin kävely. Päätän satsata siihen täysillä: hengitän ja venyttelen ylävartaloa kävellessäni. Sitten uusin voimin toiselle kahden kilometrin taipaleelle. 

Meneehän se jotenkuten. Pahimman väsymyksen tullessa ajattelen, että tämä väsymys on vain hetkellistä. Se tuntuu seinältä, mutta pusken seinän läpi. Tahdonvoimalla. – Tanttada-danttan-tinttan-tanttan, annan itselleni tahtia. Tasainen rytmi tekee hyvää. Vapaaehtoistahan tämä on. Mietin tyttäreni mielilausetta: Mikä ei tapa, se vahvistaa. Juuri niin.

Aikamoinen rypistys, mutta neljä kilometriä juosten on nyt takana! Olen taas voittanut itseni.

Jollekin toiselle olisi suurin piirtein maailman loppu,

jos jaksaisi juosta vain vaivaiset kolme kilometriä.

Kaikki on niin suhteellista. Minä intoilen kolmen kilometrin juoksusta. Jollekin toiselle olisi suurin piirtein maailman loppu, jos jaksaisi juosta vain vaivaiset kolme kilometriä. Onkin hyvä – elämässä yleensäkin – ettei vertaile itseään muihin.

Lapsena vertailu kai kuului liikuntakasvatukseen. Koulun urheilukilpailut olivat pakollisia, joten kilpaurheiltu on. On minulla joku palkintolautanenkin tallessa, kolmas palkinto jostain. Epäilenpä, että siinä sarjassa taisi olla vain kolme osallistujaa.

Lautasessa alkaa olla jo kovasti ajan patinaa. Käytän sitä kynttilän alustana.

Olen aina ajatellut,

ettei liikunta ole minun juttuni.

Minulla on ollut koko ikäni huono liikunnallinen itsetunto. Olen aina ajatellut, että en ole liikunnallinen tyyppi. Olen ratsastanut, lasketellut, pelannut tennistä ja harrastanut hyötyliikuntaa kävellen ja pyöräillen. Kaikki nuo ovat olleet mieluisia, mutta silti olen aina ajatellut, ettei liikunta ole minun juttuni.

Liikunnallisen itsetunnon vahvistuminen on siis enemmän kuin tervetullutta. Ehkä olisi jo aika unohtaa koulun liikuntatuntien joukkuejaot ja kilpailut. Olihan tunneilla jotain kivaakin, kuten polttopallo ja telinevoimistelu. Lapsena hiihtäminen ja luistelu vapaa-ajalla oli niin hauskaa, että hiihdin iltaisin yksikseni ja kaverin kanssa keksimme omia luisteluesityksiä itsellemme.

Nyt jouduin pitämään viikon tauon juoksemisesta, sillä sain CST-hoitoa. Se tekee hyvää selkärangalle ja nivelille. Täytyi antaa keholle aikaa korjata itse itseään. Mieli kaipasi juoksemaan. Kaipasin sitä intoa ja energiaa, jota juoksulenkeistä saa.

Luottavaisin mielin juoksen ohjelmaa eteeenpäin

– ja alan jo haudutella uusia  suunnitelmia. 

Tauon jälkeen aloitin kevyesti, palautumislenkillä.

Neljännellä harjoitusviikolla, helmikuun 8. päivänä:
– Juoksitko pitkän lenkin, mies huikkaa keittiöstä palatessani juoksulenkiltä. – Ee-en, vastaan, yhteensä kakskymmentä minuuttia vain, jatkan. Ja siinä samassa muistan: olen marras-joulukuussa tehnyt kuusi viikkoa töitä saavuttaakseni mahdollisuuden juosta kaksikymmentä minuuttia. Nyt se tuntuu pikkulenkiltä. Miten huikea tunne!

Liikunnallinen itsetunto vahvistuu pala palalta. Luottavaisin mielin juoksen ohjelmaa eteeenpäin – ja alan jo haudutella uusia  suunnitelmia. Alussa minulla oli tarkoituksena juosta kaksi ensimmäistä ohjelmaa, viiteen kilometriin saakka. Suunnittelin, että saavutettuani tavoitteen ylläpitäisin kuntoani juoksemalla korkeintaan niitä viiden kilometrin lenkkejä. Nyt kun siihen tavoitteeseen on jäljellä vajaat kaksi viikkoa, on alkanut mielessä pyöriä, että miksipä en jatkaisi...

Endomondo on ilmainen sovellus kuntoiluun.

Viidennellä harjoitusviikolla, helmikuun 12. päivänä:
Alkulämmittelyn jälkeen painan Endomondon käyntiin. Uskollisesti se alkaa mitata matkaa, aikaa ja vaikka mitä. Jalat painavat ja tuntuvat kankeilta. – Näillä jaloillako mun täytyy juosta kolme kilometriä, kauhistelen. – Nii-in. Ei ole vaihtojalkojakaan, joten näillä on nyt vaan pärjättävä, mietin ja toivon jalkojen vetreytyvän juostessa. 

Olen mielesssäni jakanut juoksun kolmeen kymmenen minuutin pätkään. Kun kello ensimmäisen kerran piippaa, riemuitsen. Tämä sujui sittenkin yllättävän helposti - tai ei ainakaan ollut ylivoimaisen raskasta. Vauhdissa näppäilen kelloon toiset kymmenen minuuttia. Tuntuu helpommalta kun ei muka tarvitse jaksaa kuin kymmenen minuuttia kerrallaan. Oikeasti tietysti tarvitsee, mutta tuntuu vaan helpommalta.

Jossain vaiheessa juoksu tuntuu tosi rankalta. – Tämä on nyt se seinä, jonka läpi on vain puskettava, ajattelen. – Tämä on nyt juuri se vaihe kun kunto nousee eniten: kun juoksee vaan, vaikka ei enää jaksaisi, motivoin itseäni. – Unelmaanihan minä tässä vain olen toteuttamassa, toistelen itselleni jaksaakseni vielä vähän.  Ja niinhän siinä lopulta käy, että kun pääsen seinän läpi, juoksu tuntuu ihan pikkuisen helpommalta. 

Hyvä, että juostessani minulla on merinovillakerrasto alla, sillä kotiin tullessani takki on aivan märkä. Täytyy vielä satsata ohuempaan takkiin. Luulenpa, että sille on vielä paljon käyttöä.

Palatessani kotipihaan kissat juoksevat minua vastaan. Tässä on Reetta.

Parin viikon kuluttua onkin aika kertoa saavutinko tuon maagiselta tuntuvan  viiden kilometrin juoksutavoitteeni. Toivottavasti en  saa kurkkukipua tai mitään muutakaan. Flunssaa on nimittäin liikkeellä.

Toivottavasti tekin vältytte flunssalta. Hyvää helmikuuta kaikille!

Sydämellisesti  tervetuloa, sinä Blogit.fi -sivuston kautta lukijaksi liittynyt! Toivottavasti viihdyt blogini parissa.

MINUN KAUPUNKINI

Ei vaiskaan... Vesilahden Narva ei ole kaupunki, vaan pikkuruinen, vajaan 4 500 asukkaan kylä Vesilahden kunnassa Tampereen eteläpuolella. 

Kaupunkini ei ole Tampere, vaikka kauempana asuvien mielestä me vesilahtelaiset, lempääläiset, ja pirkkalalaiset asumme Tampereella aivan samoin kuin vantaalaiset, nurmijärveläiset ja espoolaiset asuvat Helsingissä. Minulla ei ole kotikaupunkia, jonka esittelisin teille. Olen opiskelujen ja töiden vuoksi asunut muutamissa kaupungeissa, mutta sydämeltäni olen maalainen. Siksipä esittelen teille Narvan kylän.

Heti kylälle saavuttaessa vieras kokee miellyttävän yllätyksen: kaikki vastaantulijat tervehtivät. Pienet koululaisetkin nostavat autoilijoille ja muille kulkijoille iloisesti kättä. Kuvassa viehättävä näkymä kylän raitin varrelta.

Meillä oli erikoinen tilaisuus saada valita asuinpaikkamme, sillä yrittäjinä voimme viedä työpaikkamme minne vain. Niinpä valitsimme kartalta paikan, joka olisi rauhallista, kaunista seutua hyvien kulkuyhteyksien ulottuvilla ja lähellä molempien sukulaisia. 

Muutamien onnellisten tapahtumien jälkeen rakensimme talomme tänne Narvan perukoille metsän laitaan, josta on näkymä kumpuileville pelloille sekä järvelle. Narvan kylälle meiltä on kolme kilometriä ja kirkonkylälle reilut kymmenen. Niin, ja sinne Tampereelle on nelisenkymmentä, mutta siellä kaupungin vilinässä käymme hyvin harvoin.

Näiden maisemien ohi hurautamme kirkonkylälle tai naapurikuntiin asti.

On aika ihmeellistä ajatella, että aivan tässä samassa paikassa, tai ainakin näköetäisyydellä tästä, on asuttu jo tuhansia vuosia sitten. Hoidettu lapsia, tehty ruokaa ja kaikkia arkipäivän asioita. Jossain vaiheessa pyhäpäivinä on menty kirkkoon veneellä. Vesilahden seurakunta on ainakin perustettu jo vuonna 1346.

Me valitsimme rauhallisen paikan,

mutta keskiajalla tilanne oli aivan toinen. 

Kylämme ja juuri meidän asuinpaikkamme on yksi vanhimpia Vesilahden asuttuja alueita. Asutusta täällä on ollut jo kivikaudella. Tutkijat ovat löytäneet runsaasti merkkejä – muun muassa talttoja, kirveitä, kivi-, rauta-, hopea- ja kultaesineitä – tuhansien vuosien yhtäjaksoisesta asutuksesta.

Kylätien varrelta löytyy nykyään kauniita rakennuksia.

Me valitsimme rauhallisen paikan, mutta keskiajalla tilanne oli aivan toinen. Narva oli siihen aikaan melko suuri kylä ja täällä liikkui paljon väkeä. Meidän kylällä oli oma laivasatama. Täällä pitivät verstaitaan niin sepät, suutari kuin nahkurikin. Suutarinverstas on ainakin ollut valtava kun oppipoikiakin on ollut peräti seitsemän. Kauppakin oli.

Ihan tässä naapurissa on ollut kestikievari ja muutaman kilometrin päässä toinen. Onpa näillä seuduin ollut myös tuottoisa, mutta häiriöitä aiheuttanut, olut- ja viinakrouvikin.

Maasto kumpuilee kauniisti Pyhäjärven ympärillä.

Narvalaiset moittivat kirkonkylää levottomaksi paikaksi. No, ehkä ne levottomuudet eivät ole mitään siihen verrattuna mitä Narvassa joskus 1800-luvulla on ollut. Täällä nimittäin on ollut vilkasta siinäkin mielesssä, että on ollut suuria kylätappeluita.

Eivät ne levottomuudet

kylätappeluihin loppuneet. 

Muutaman kilometrin päässä meiltä on Laukon kartano, joka vilkastutti aikoinaan kylän elämää hyvin paljon. Uudet keksinnöt ja menetelmät saapuivat ensimmäisenä kartanoon ja levisivät sieltä nopeasti naapurustoonkin. Siitä ne kylätappelutkin ovat ainakin osittain johtuneet.

Kurjen suku liittyy vahvasti Vesilahden historiaan. Nämä kurjet liittyvät minun nykypäivään. Varsinkin keväisin ja syksyisin ne tekevät minuun suuren vaikutuksen.

Eivät ne levottomuudet kylätappeluihin loppuneet. Koko kylä paloi 1600-luvulla ja aiheutti suuren köyhyyden.  1700-luvun alussa koko kylä ryöstettiin. Ja kaiken kukkuraksi 1800-luvulla tehtiin Isojako. 1900-luvulla tuli roihusi kylässä taas kun yhtä taloa ja pieniä pirttejä lukuunottamatta tämän kulmakunnan talot poltettiin Kansalaissodassa.

On aika jännä lukea kylän pitkää historiaa,

joka vilisee tuttuja kyläläisten sukunimiä.

Saman nimisiä naapureita meillä on useita.

On aika jännä lukea kylän pitkää historiaa, joka vilisee tuttuja kyläläisten sukunimiä. Saman nimisiä naapureita meillä on useita. Kylätie kulkee aivan entisellä paikallaan. Sitä samaa tietä pitkin minä juoksen kuulokkeet korvilla Goretex-lenkkareissani. Ihmeellistä!

Näitä maisemia ihailen juostessani.

Narvan kylä on vanha markkinapaikka. Sen tunsi koko lounaisen Suomen väki. Tavaroita tuotiin myytäväksi Aunuksesta asti. Meno oli vilkasta ja levotonta ja markkinat siirrettiinkin jossain vaiheessa Tampereelle.

Narvan markkinaperinne jatkuu silti nykypäivänäkin. Joka vuosi elokuussa järjestetään perinnepäivä maalaistoreineen ja viiden vuoden välein suuret Narvan markkinat, jotka yhä edelleen tunnetaan yllättävän laajasti, ei nyt toki koko Lounais-Suomessa sentään.

Meille tällainen pieni, rauhallinen kylä on ihanteellinen asuinpaikka. Pienemmät lapset käyvät koulua  Narvassa, yläasteikäiset kulkevat kirkonkylälle ja lukiolaiset Lempäälään. Yläaste on muuten saanut Opettajat ilman rajoja -globaalikasvatuksen palkinnon, joten ihan tasokas koulu tässä pienessä kunnassa on.

Pikkukoululaiset käyvät koulua näin herttaisessa puurakennuksessa.

Vähän isompien luokat ovat uudemmassa rakennuksessa. Moderni rakennus sopii onneksi hyvin samaan pihapiiriin vanhan puurakennuksen kanssa. 

Hurautamme nopeasti asioille Lempäälään tai joskus Tampereelle asti. 1900-luvulla Narvassa oli oikeastaan kaikki tarpeellinen: sahoja, myllyjä, meijeri, pankkeja, palovakuutusyhdistys, metsäalan yrityksiä, puhelinyhtiö, verotoimisto, elintarviketeollisuutta, ravintoloita, muuta pienteollisuutta sekä useita erilaisia kauppoja. Vain opiskelemaan piti lähteä kauemmas.

Vesilahden Osuusmeijeri toimi tässä rakennuksessa 1980-luvulle saakka.

Koko Etelä-Suomeen levinneistä valkohäntäkauriista
saamme kiittää (tai syyttää) amerikansuomalaisia.

Laukon kartano on Narvan tunnetuin nähtävyys, jota tullaan katsomaan kauempaakin. Kartanolla on huikean pitkä ja vaiheikas, osin synkkä historia. Jos eivät torppareiden vaimot ole helpolla päässeet, ei ole ollut helppoa kartanon emännilläkään. Ei totta tosiaan. Aviomiesten verisiä taisteluita, työväen lakkoja ja sen semmoisia.

Laukon kartanoon kuuluu useita puhtaanvalkoisia rakennuksia, jotka häämöttävät kauempana.

Lähempänä nykyaikaa verisiä ja synkkiä tarinoita jälkipolville kerrottaviksi ei sentään ole syntynyt. Laukossa on kasvatettu kuuluisia ravihevosia. Myös valkohäntäkauriit, joita myös Laukon peuroiksi kutsutaan, liittyvät kartanon vaiheisiin. 

Koko Etelä-Suomeen levinneistä valkohäntäkauriista saamme kiittää (tai syyttää) amerikansuomalaisia, jotka halusivat 1930-luvulla lähettää pienen lauman valkohäntäpeuroja vanhaan kotimaahansa ja Laukon kartanoon. Kartanon tarhasta peurat kotiutuivat Vesilahden metsiin ja lopulta kaikkialle eteläiseen Suomeen.

Tämä on jokapäiväinen näky keväästä syksyyn.

Tuolloin kartanon omistaneen Rafael Haarlan tavoitteena oli tehdä Laukosta suuri kartano, jolle hän halusi rakennuttaa arvoisensa pihapiirin, pystyttää muistomerkit, maalauttaa muotokuvat ja kirjoituttaa historiikit. Sellaisena me nykyään Laukon kartanon tunnemme.

Mikäs turistiryntäys

Klaus Kurjen tiellä nyt on?

Vesilahdella mutkittelee matkailureitti, joka on nimetty Klaus Kurjen mukaan. Reitin varrelta löytyvät niin kirkko kuin maalaispappilakin, kotiseutumuseo, ensimmäisen maailmansodan aikaisia linnoitusrakennelmia, rautakautisen päällikön asuinpaikka, vanha linnoitettu helavalkeapaikka sekä monta muuta historiallista paikkaa. Reitti päättyy Laukon kartanoon.

Mikäs turistiryntäys Klaus Kurjen tiellä nyt on? He ovat lintubongareita tulossa katsomasta harvinaista tiiralokkia.

Sattuipa muuten viime sunnuntaina mielenkiintoinen tapaus. Mieheni oli aamupäivän lukenut sodanaikaisista tapahtumista tällä kylällä. Punaiset ja valkoiset olivat ottaneet rajusti yhteen. Laukauksia oli vaihdettu.

Sitten mieheni päätti lähteä ulkoilemaan aurinkoiseen talvisäähän. Juuri kun hän – vielä sotatunnelmissa – ehti kylätielle, kuului läheltä laukaus.

Huh! Ei sentään syttynyt sota, ei edes kylätappelu.  Tien reunassa seisoi television kuvausryhmä. Kuvasivat luontodokumenttia ja saivat juuri saaliikseen jäniksen. Rauhallista täällä noin yleensä ottaen on.

NOLO JUTTU

Tätä on kyllä aika noloa kertoa. On vain jotenkin niin vaikea myöntää tehneensä jotain sellaista. Mitenkäs sen nyt suoraan sanoisi niin, etten kuulostaisi ihan rikolliselta? En kyllä enää tekisi niin – paitsi ihan poikkeustapauksissa kun on kyse vaikkapa elämänlangasta tai väärään paikkaan päätyneestä vuorikaunokista, jolle ei kerta kaikkiaan mahda mitään.

Ei ole helppoa myöntää

hiippailleensa puutarhassa

myrkkypullon kanssa.

Vuorikaunokki on ihana kasvi oikeassa paikassa.

Ei ole helppoa myöntää hiippailleensa puutarhassa myrkkypullon kanssa. En vielä tuohon aikaan ollut lukenut Rea Peltolan kirjoja etu- ja takaperin, joten en tiennyt pressukesannosta mitään. Kyselin neuvoja sieltä ja täältä ja sain ohjeeksi, että joko multa pitää vaihtaa tai poimia ne kahdeksan miljoonaa juurenpalasta tarkasti pois.

Ne nousivat yhtenä armeijana

kun nyt kerran oli tilaa.

Sitten oli tämä nimeltä mainitsematon biohajoava myrkky, joka ratkaisisi kaiken. Kahden tuhannen neliön tontin mullan vaihtaminen ei ole ihan pikku juttu eikä halpa ja siitä juurenpalojen poimimisurakastakaan en ollut ihan varma. Päätin turvautua myrkkypulloon.

Suihkautin aineet tontin kulmaan ja kahden viikon kuluttua – ta-daa – rikkaruohot olivat poissa! Niin olivat, kunnes maan uumenista, jostain Kiinasta kai, nousivat peltokortteet. Ne nousivat yhtenä armeijana kun nyt kerran oli tilaa. Peipin taimet saivat tehdä tilaa näille pikkukuusille, vaikka eivät peipitkään niitä heikoimpia kasvikunnan edustajia ole. Siinä sitä sitten oltiin.

Sama juttu kävi tässä penkissä, jossa kasvaa kevätkaihonkukkia ja niiden seassa helmililjoja.

Nyt tiedän, että kaikkein järkevintä olisi ollut heittää mustaa muovia koko komeuden päälle ja odotella tyynen rauhallisesti. Siinä odotellessa olisi voinut keskittyä vaikkapa puiden ja pensaiden istutukseen ja kattaa niiden juurialue paksulla kerroksella sanomalehtiä ja haketta tai hiekkaa. Vuoden tai parin päästä olisi sitten päässyt istuttamaan perennoja puhtaaseen maahan.

Nyt tiedän myös, ettei kukaan järkevä ihminen ota puutarhaansa elämänlankaa. Ei, vaikka saisi sen kuinka ystävälliseltä ihmiseltä tahansa. Anteeksi, kaikki järkevät puutarhaihmiset, jotka ovat ottaneet sen vaivakseen ja pärjänneet taistelussa tuon kaunokaisen kanssa. Tiedän, että sellaisiakin on ja hattua nostan teille. En voinut kuvitella, miten kavala kasvi on tuo kaunis valkoinen elämänlanka, jota myös valkokarhunköynnökseksi tai isokierroksi kutsutaan.

Elämänlanka eli valkokarhunköynnös eli isokierto eli pahimman luokan karhunpalvelus puutarhakasvina

Sain pienen elämänlangan taimen eräältä rouvalta. Hän kyllä ystävällisesti kertoi, että kasvi on kova leviämään ja että se kannattaa rajata jotenkin. Aloittelijana en kuitenkaan ymmärtänyt hänen puhettaan. 

En osannut olla huolissani,

sillä kasvi näytti nuupahtaneen kuivuuteen.

Kastelin tuota pikku ressukkaa ja annoin aikaa toipua. 

Panin taimen hetkeksi multaan ja ajattelin kaivaa sille jonkin huolellisesti rajatun paikan heti kun ehdin ja löydän sopivan paikan. En osannut olla huolissani, sillä kasvi näytti nuupahtaneen kuivuuteen. Kastelin tuota pikku ressukkaa ja annoin aikaa toipua. 

Kun sitten menin kaivamaan elämänlankaa välivarastosta, se oli jo ehtinyt maan alla luikerrella monen metrin päähän. On ihan hirveän noloa myöntää, etten siinäkään vaiheessa osannut ryhtyä tarvittaviin sotatoimiin, vaan annoin kriisin laajentua. Omalta osaltaan asiaan vaikutti se, että tuo katala otus ehti kukkaan ja hämäsi minut kauneudellaan. No, turha puolustella omaa tyhmyyttään.

Siis tippa tai kaksi

per kasvi.

Taistelussa tuota elämänlankaa vastaan pieni pipettipullo oli suoranainen pelastus. Elämänlanka nimittäin levisi myös nykyiseen puutarhaani siirrettyjen perennojen mukana. Silloin olin valppaana ja tein täsmäaseen: kaadoin pipettipulloon laimentamatonta glyfosaattia. Riittää kun tipauttaa tipan tai korkeintaan kaksi kasvin  lehdille ja homma on hoidettu. Siis tippa tai kaksi per kasvi.

Turvaudun pipettipulloon myös silloin kun voikukka on päättänyt kasvattaa pitkän juurensa aivan pionin tyvelle. Tippaan turvautuminen on siinä tapauksessa mielestäni parempi ratkaisu kuin pionin juurien tärveleminen.

Ei tällaisen kaunokaisen juuria saa mennä turmelemaan. Pioni 'Sarah Bernhardt'.

Tippapullo varaston hyllyllä rauhoittaa mieltäni siinä mielessä, että jos elämänlanka tekee yllätyshyökkäyksen, en menetä hermojani sen kanssa taistelemisessa. Silti myönnän, että hiippaillessani pipettipullon kanssa puutarhassa, tulee vilkuiltua ympärille. Eihän kukaan vain näe, että turvaudun tällaisiin kepulikonsteihin?

Kiitos itselleni tästä kysymyksestä! Opin juuri, että kun itseään kiittää, niin kiitosta riittää. :) Kysymys kuului: "Mikä on puutarhaelämäsi noloin asia?"

Kysy mitä vaan -sarja jatkuu vielä jutun verran – ellei sitten sattuisi käymään niin onnellisesti, että saisin lisää kysymyksiä. Seuraavaksi on vuorosssa Sinella-tyttäreni kysymys lempivuodenajastani. Sitä ennen julkaisen kuitenkin vastauksen Unelmia ruusuista-blogin Titalta saamaani haasteeseen. Olin taas niin innoissani uudenlaisesta haasteesta. Kiitos, Tita!

Sydämellisesti tervetuloa, Anni Inkalilja Love -blogista! Oli tosi kiva kun liityit lukijaksi ja jätit vieläpä kommentinkin. Sellaisesta ilahtuu aina. Toivottavasti viihdyt blogini parissa.