keskiviikko 22. marraskuuta 2017

OLEN INNOISSANI

Olen vaikuttunut ja innoissani. Mielessäni risteilevät sanat taide – puutarha – puutarhataide.

Kävin Hämeenlinnassa katsomassa australialaisen  kuvataiteilija Guido van Heltenin muraalin. Teos on mykistävä kahden korkean viljasiilon betoniseiniin maalattu fotorealistinen teos.

Guido van Heltenin muraali Hämeenlinnan Kantolassa. 

Teos on ensinnäkin teknisesti erittäin taitavasti toteutettu. On käsittämätöntä, että joku voi saada maalattua spraymaalein noin jättimäisen teoksen nosturin korista käsin. Tuntuu hämmästyttävältä, että mittasuhteet ovat kohdillaan ja yksityiskohdat tarkkoja.

Ensin en edes tajunnut miten korkea tuo 57 metrin korkuinen viljasiilo on. Vastaa 16-kerroksista kerrostaloa. Aika käsittämättömissä korkeuksissa spraymaali pitää saada osumaan kohdilleen.


Toisekseen teos on paitsi kaunis ja tyylikäs, myös puhutteleva ja ympäristöönsä sopiva. Sen aihe on herkkä ja ajaton. Se tuo esiin pehmeitä arvoja, jotka voivat tehdä maailmasta onnellisemman paikan elää. Siihen ei ole kätketty aggressiivisuutta tai riidan siemeniä ihmisten välille, ei sytykkeitä some-kohuille. Se ei huuda taiteilijan sisäisen maailman ristiriitoja tai pyrkimystä nousta muiden yläpuolelle.


Olin vaikuttunut luettuani taiteilijan ajatuksia taiteen tekemisestä. Jotenkin sitä on tottunut sellaiseen, että taiteilija tekee työnsä omilla ehdoilla ota tai jätä –tyyliin. Katsoja joko ymmärtää tai on ymmärtämättä. Sen sijaan van Helten maalaa kuvia, joihin ihmiset voivat samaistua, he voivat nauttia niistä, ottaa ne mielellään osaksi omaa päivittäistä ympäristöä.

On kunnioitettavaa, ettei taiteilija etsi täydellisiä malleja eikä nosta yksilöä toisten yläpuolelle. Hänen lähestymistapansa on kuvata tavallisia paikallisia ihmisiä ja antaa samaistumiskohteita.

Emme olleet ainoita taideteokseen tutustujia tuona sateisena ja harmaana lauantaipäivänä. Autoja tuli melko tasaisena virtana tuonne melko hylätylle teollisuusalueelle.

Suuren vaikutuksen minuun teki Guido van Heltenin asenne Suomen säähän. Hänhän toteutti muraalin syyskuussa tänä vuonna. – Sää ei ole ongelma. Sää on mitä se on. Voit valittaa sateesta, mutta se ei estä kastumista, van Helten totesi Yle:n haastattelusssa.

Olen vakuuttunut siitä, että taide-elämys tulee vaikuttamaan puutarhaani jollakin tavalla. No, en toki aio maalata perhekuvaamme talon päätyyn, en edes kanalan päätyyn. Kahdeksan tikku-ukkoa kanalan päätyseinässä voisi kyllä olla naapureille elämys. Säästän heidät siltä.


Guido van Heltenin ajatukset taiteen tuomisesta vanhoihin, hylättyihin, ylenkatsottuihin rakennuksiin, värimaailman sulautuminen betoniin tai muuhun taustaan ja vaikutelmien ottaminen paikalliskulttuurista ja työn historiallinen perspektiivi jäivät mieleeni kytemään.


Jäkälää kivellä - tässä on jotakin ikiaikaista. Taiteellista.

Minulla olisi vanhoja ylimääräisiä betonilaattoja, joista voisi saada tilataideteoksen. Mosaiikkimainen rouheva pinta olisi kiinnostava alusta jollekin. Mieleeni alkoi pulppuilla myös mielikuvia hillityistä perennaistutuksista betonin rouheaa pintaa vasten.


Kysy mitä vaan -sarja jatkuu taas. Ensi kerralla vastaan Sinella-tyttäreni kysymykseen mistä saan inspiraatiota. Tässä tulikin jo pieni kurkistus aiheeseen.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

HAASTEELLISET TAPAUKSET

Pensasmagnolia kyyhöttää keittiön terassin edessä surkeana.

- Ei antanut tarhuri talviturkkia eikä pahemmin mitään muutakaan. Itsekseen on pitänyt pärjäillä. No, syyttäkööt itseään, jos tässä henki menee. Kukkia tai pahemmin lehtiäkään on turha odottaa, mokomakin!

- Noku mä unohdin tai siis ku mä en oo talvisuojausihminen. Olen pahoillani. Onneksi nyt tuli lunta, on vähän lämpimämpää. Mut oon mä kyllä ajatellut sitäkin, että tarvitsisit muhevamman, vähän kosteamman maan. Siitä vois olla apua. Mä lupaan etsiä paremman paikan ensi keväänä. Kyllä mua nyt kaduttaa, että olen ollut näin huolimaton.

Tällainen magnoliani oli parhaimmillaan.

Pari, kolme kesää olen tuntenut pieniä pistoksia tuosta pensasmagnolian säälittävästä tilasta. Luulin, että saisin suojattua sen ensimmäiset talvet, mutta eihän siitä loppujen lopuksi mitään tullut. Suurimmat oksat paleltuivat. Nyt se on ihan rääpäle. Olen oppinut, ettei minun kannata ottaa puutarhaani talvisuojausta tarvitsevia kasveja.

Ihana vaaleanpunainen ruusu 'New Dawn' on onneksi selviytynyt ilman talvisuojauksia, mutta sillä on sitten erilaisia tarpeita. Pitää muistaa leikata, lannoittaa ja tukea. Tukeminen tuntuu aika isolta työltä varsinkin kun ensin unohtaa sen kokonaan ja sitten joutuu kerralla sitomaan paljon pitkiä versoja.

Ruusu toivoisi kovasti, että kuihtuneet kukat nypittäisiin pois. Aika harvoin tulee sitä tehtyä. On aina niin monta projektia menossa.

Tuosta tulikin mieleeni esikoiseni kanssa käymäni keskustelu katsellessamme yhdessä petuniaruukkua terassilla.
– Me ollaan nypitty näitä (kuihtuneita kukkia) pois, kuusivuotias sanoi.
– Se on hyvä. Sitten nuo toiset alkaa paremmin kasvaa kun ottaa ne huonot pois, minä kommentoin.
– Niin, ettei ne ota mallia näistä (kuihtuneista), tyttö huomautti.

Ruusu 'New Dawn'

Olen tavoitellut helppohoitoista puutarhaa ja suurin osa kasveista pärjäileekin hyvin vähällä hoidolla tai jopa kokonaan ilman hoitoa. Muutaman vähän enemmän hoitoa vaativan kasvin, kuten tuon mainitsemani pensasmagnolian ja 'New Dawn' -ruusun, olen puutarhaani istuttanut. Niiden kanssa pärjää kun niitä ei ole kovin monta.

Yksi vähän isotöinen vielä pitää mainita. Lankean siihen joka kevät. Se on gladiolus. Ensin esikasvatan. Karaisen. Istutan ulos. Suojaan harsolla. Sitten tuen. Palkkioksi saan takuuvarmasti komean kukinnan. Ja joka kesä päätän: tänä syksynä nostan mukulat talvisuojaan. Ja joka syksy se jää tekemättä.

Tänä vuonna lankesin limenvärisiin 'Green Star' -gladioluksiin.

Sitten on vielä yksi sinänsä vähätöinen, mutta minulle haastava kasvatettava: ruukkutuija. Olen onnistunut tappamaan yhteensä kolme ruukkutuijaa ja kaksi olen saanut henkihieveriin.

Keväällä on näyttänyt siltä, että talvi on mennyt hyvin. Tuijat ovat olleet vihreinä ja reippaina. Kuitenkin kesän koittaessa ne ovat ruskettuneet aivan surkeiksi. Yksi terassilla kasvaneista on vielä elossa ja kohtuullisen hyvän näköinenkin. En ymmärrä mitä niille muille on tapahtunut. Aurinkoa eivät ole saaneet ja kastella olen yrittänyt sopivasti. Eniten epäilen, että kastelussa jokin on mennyt pieleen.

Tämä tuija selvisi talvesta ja keväästä hyvin ja kasvaa komeasti. Liekö tämän salaisuus siinä, että tuija kasvaa mullan päällä pohjasta avonaisessa astiassa?

Tämän jutun innoittajana oli Kruunu Vuokko Puutarhan Lumo -blogista. Hän kirjoitti: "Olisi muuten mielenkiintoista tietää mitkä puutarhasi kasvit miellät kaikkein vaativimmiksi kasvatuksen ja hoidon suhteen?" Kiitos vielä kerran kysymyksestäsi, Kruunu Vuokko! Tätä piti tosissaan miettiä, mutta kivaa oli. :)

Ensi kerralla kirjoitan eräästä vaikuttavasta taide-elämyksestä harmaana marraskuun päivänä. Kysy mitä vaan -sarja jatkuu taas sen jälkeen. 

Lämpimästi tervetuloa seuraamaan blogiani Blogit.fi -sivuston kautta liittynyt lukijani! Toivottavasti viihdyt!

perjantai 17. marraskuuta 2017

TOIVEIDEN TYNNYRI

Yksitoistavuotias Avilla-tyttäreni kysyi: "Ootko saanu puutarhaan kaiken mitä oot halunnu?" Olen saanut paljon, mutta onneksi en ole saanut kaikkea. On mistä haaveilla – esimerkiksi kesäkeittiöstä.


Eräänä päivänä sanoin miehelleni haaveilleeni puun alle pientä tasaista, tiilillä katettua aluetta pyöreää pöytää ja kahta tuolia varten. – Olisi ihanaa tehdä perennojen keskelle sellainen päiväkahvipaikka. Aurinko siivilöityisi puun lehvästön lomasta ja pieni tuulenvire helpottaisi hellesäässä, haaveilin. Miestä nauratti. – Ai, kolmen sekunnin ajaksiko se pöytäryhmä tarvittaisiin, hän realistina kommentoi. 

Niin, pöytäryhmä olisi kaunis katsella. Tiedän, etten toki malttaisi siellä istuskella. Sitä paitsi usein unohdan koko kahvitauon. Olisi vain ihanaa kuvitella kuinka lusikka kilisee kahvikupissa kun tuo tarjottimella kahvia ja mehua ulos. Sellainen mielikuva minulla on lapsuudesta.


Olen saanut tontista puutarhan. Suurin osa puutarhasta on jo istutettua aluetta, mutta vielä on monille unelmille tilaa. Unelmoin vihreydestä ja rehevyydestä – ja siitä, ettei valokuvia tarvitsisi rajata niin tarkasti. Että kasvillisuus peittäisi kompostorit ja rähjäisen talon pellon takana.

Rakastan siirtolapuutarhoja. Olin siellä nähnyt idyllisiä pikku portteja, jotka narisivat auetessaan. Sellaisesta haaveilin. Nyt meillä on portti. Ei lainkaan niin idyllinen kuin noissa herttaisissa siirtolapuutarhoissa, eikä se narise, mutta pidän siitä silti.

Portti näyttää yksinäiseltä kukkivan 'Buckeye Belle' -pionin takana, sillä aitamme on hyvin huomaamaton. Emme halunneet puuaitaa, sillä korkea puuaita olisi peittänyt kovasti maisemia. Kauriiden takia aidan pitää olla korkea.

Jo vuosia sitten aloin haaveilla pioneista maljakossa nähtyäni niistä kuvia lehdessä. Nyt puutarhassani kasvaa monia erilaisia pioneja. Ne ovat runsastuneet niin, että niitä raaskii poimia maljakkoonkin.

Olin haaveillut puutarhapatsaasta kasvillisuuden keskellä. Toivoin sellaisen syntymäpäivälahjaksi mieheltäni täyttäessäni keväällä viisikymmentä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että sain patsaan ja saan vieläpä vesiaiheenkin. Mieheni teki suuren työn asentaessaan betonirenkaan maahan ja valaessaan siihen jalustan patsaalle. Kahdeksankymmenkiloisen patsaan asentaminen ei ollut ihan pikku juttu. Ehkä ensi kesänä vesiaihe on valmis ja saamme nauttia veden solinasta.

Kuvassa neitokainen nojailee vielä talon seinään.

Haaveilin pitkään lämpökompostorista, mutta se tuntui kalliilta – kunnes meillä siimahännnän kanssa sattui olemaan yhtä aikaa asiaa kompostille. Tapaamisemme silmäkkäin oli nopea, mutta mieleenpainuva. Pian lämpökompostori nökötti pihassamme.

Viime kesänä sain tehtyä kauan haaveilemani mansikkamaan. Toiveiden tynnyriin olen tiputtanut lapun, jossa lukee: Huomaamaton paikka puutarhavadelmille. On niin vaikea keksiä paikkaa vadelmille, jotka eivät ole kovin kauniita.

Toisessa lapussa lukee: Köynnöspinaatti. Voi, kunpa löytäisin sellaisen taimen jostakin! On siellä tynnyrissä muutama muukin lappu. Taitaa ainakin tynnyrin pohja olla peitossa.

Yhdessä lapussa lukee: Patinoitunut lauta naulakkoa varten. Koukut odottavat jo valmiina. Saisin sitten lapiot ja talikot roikkumaan. 

Äidilläni on ollut tapana sanoa, että asioilla on taipumus järjestyä. Olen muotoillut sen uudestaan: "Haaveilla on taipumus toteutua." Siksi pitää olla tarkkana mistä haaveilee.

Kiitos, Avilla, kivasta kysymyksestä! Tähän oli oikein mukava miettiä vastausta.

Sydämellisesti tervetuloa blogini lukijoiksi, Sanna Spisak ja Kauniimpaakuinkoskaan -blogin Kristiina! Ilahduin kovasti kun huomasin teidät täällä. Toivottavasti saatte iloa blogistani.

Ensi kerralla Kysy mitä vaan -sarjassa vastaan kysymykseen  puutarhani vaativimmista kasveista. Sen on lähettänyt Kruunu Vuokko Puutarhan Lumo -blogista

tiistai 14. marraskuuta 2017

URANAINEN

Iiris on uranainen, pitkä ja solakka, aina huoliteltu kauneuden ja muodin ammattilainen. Housuasussaan hän kulkee – prässihousut ja korkokengät, yläosan klassinen kuosi huippudesignia, värit ja sävyt valittu prikulleen yhteensopiviksi ja vieläpä korutkin.

Oi, mikä kuosi! Siperianiiris 'Blue King'

Asu todellakin on klassinen. Muistan kuinka Eveliina-mummoni näytti minulle lapsena noita viimeisen päälle silitettyjä housuja ja taidokkaita kuoseja. Ovat edelleenkin tyylikkäät.

Luonteeltaan Iiris on reipas ja ripeä, luotettava ja hyvin sympaattinen. Hänestä on helppo antaa suosituksia. Hänen kanssaan on helppo tulla toimeen. Iirikset ovat hyvin elinvoimaisia, kasvavat mukavan nopeasti ja niitä kukinnan jälkeen jakamalla saa lisää taimia. Eivät myöskään leviä vaivaksi asti.

Iiris on tottunut olemaan esillä, joten hänelle kannattaa varata paikka, jossa hänen tyylikkyytensä huomataan. Ei hän toki nurise perennapenkin keskelläkään, mutta siellä hänen parhaat puolensa eivät pääse oikeuksiinsa. Se olisi resurssien hukkaamista. Matalan peruskasvillisuuden keskeltä noustessaan Iiris on upea. Kurjenmiekkojen miekkamaiset lehdet tuovat veistoksellisuutta istutukseen päästessään hieman kaartumaan sivuille.

Iiris on tyylikäs kukinnan ulkopuolellakin. Lehdet nousevat aikaisin kesällä ja saavat syksyllä kellertävän syysvärin. Hyviä puolia nekin.

Nämä Siperianiirikset ovat vanhaa sukua, sata vuotta vanhaa kantaa Haikalan puutarhalta.

Iiris on edustava niin ulkona kuin sisällä maljakossakin. Pöydän katseenvangitsijaksi riittää yksikin Iiris kapeassa maljakossa.

Kaikki hänen tiimissään ovat yhtä tyylikkäitä. Joku heistä kulkee valkoisessa, joku aivan tummassa asussa. Joku on pukeutunut hieman röyhelöisempään yläosaan kuin toinen.

'Concord Crush' on voimakkaan violetti kerrottukukkainen Siperiankurjenmiekka. Istutin sen viime keväänä.

Siperianiiris 'Blue King' on sävyltään sinisempi kuin monet muut siperianiirikset, joiden väri on selkeästi lila.

Kerrottukukkainen Siperiankurjenmiekka 'Kita-No-Seiza' on meillä ensimmäistä vuotta. Sen väri on mielestäni vaaleanlila eikä vaaleanpunainen, jollaisena sitä mainostetaan.

Tämä uranaisten tiimi on hyvin kansainvälinen. Minulla on yksi Saksasta, muutama Siperiasta, ja yksi Japanista. He kaikki pitävät paikasta auringossa, mutta muuten he ovat tottuneet aivan erilaisiin olosuhteisiin. 

Japanilainen pitää tuoreesta tai kosteasta samoin kuin siperialainenkin. Sen sijaan saksalainen pitää kuivemmasta kasvualustasta. Heidän lisäkseen minulla on kauneuskuningatar, kuningatarkurjenmiekka ’Snow Qeen’.

Kuningatarkurjenmiekka 'Snow Queen'

Sitten minulla oli vielä hyvin pieni ja siro kevätkurjenmiekka. Hän piti läpäisevästä maasta. Hän oli paljon muita herkempi ja toivoi saavansa talviturkin suojakseen. Ei ollut turkkia enkä nähnyt häntä ankaran talven jälkeen viime keväänä. Voih!

Kevätkurjenmiekka

Iiristen ansioluettelo on pitkä. Alussa siitä jotain jo mainitsin. Vaikka iiris on kaunis ja menestyvä, hän ei kulje nokka pystyssä. Hän ei vaadi erityiskohtelua – tai no, ehkä jotkut pitkälle jalostetut poikkeuksellisen suurikukkaiset vaativat muita enemmän lannoitusta ja huolenpitoa. Nämä muut, varsinkin vanhat lajikkeet, tyytyvät varsin vähään. Ovat onnellisia kun ovat saaneet mukavan multaisan paikan ja joskus saavat vähän lisää multaa juurilleen ja lisätilaa jakamalla. Minusta tuo ei ole ollenkaan liikaa pyydetty.

Olen kuullut jonkun moittivan heitä siitä, että kukinta-aika ei ole kovin pitkä. Minusta on vain kohteliasta, ettei varasta koko show'ta ja antaa toisillekin vuoron loistaa puutarhan tähtenä. Iirikset kukkivat juuri sopivaan aikaan kesä-heinäkuun vaihteen tienoilla. Tuoksuvat kukat houkuttelevat mehiläisiä ja kimalaisia.

Iiris aloittelemassa kukintaansa kesäkuun loppupuolella.

Olisi hyvin mielenkiintoista tutustua iiriksiin laajemminkin ja tutustuttavaa kyllä riittääkin aina vaaleakurjenmiekasta sysikurjenmiekkaan, etelänkurjenmiekasta idänkurjenmiekkaan ja vaikka mitä. On haisua ja tuoksua, aroa ja vuorta, lunta ja jäätä. Mielenkiinnolla odotan millaisia tuttavuuksia ensi kasvukaudella syntyykään.

Hyvää nimipäivää kaikille Iiriksille!

добро пожаловать, Оксана Форис! Tervetuloa myös Kaisa L Mullassa maailman -blogista! Toivottavasti viihdytte blogini parissa!

Kysy mitä vaan -sarja jatkuu. Seuraavana on vuorossa tyttäreni, Avillan, kysymys siitä olenko saanut puutarhaani kaiken mitä olen halunnut.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

IHANAA ISÄINPÄIVÄÄ!

Minun piti odottaa puolisoani ja tulevaa lasteni isää aika kauan. Hyvää kannatti odottaa.

Siihen aikaan minulla oli monta lemmikkieläintä – koiria, kissoja, vuohia ja hevonen. Eläimet sitoivat eikä niiden luota helposti lähdetty. Ystäväni olivat huolissaan ja sanoivat, etten koskaan löydä miestä kun olen niin paljon vain kotona.

Onneksi satuin olemaan kotona juuri silloin kun Jouko tuli. Siitä on nyt aikaa pian yhdeksäntoista vuotta.

Olen valinnut tähän juttuun kuvia kukista, joita olen istuttanut erityisesti Joukoa varten. Hän pitää  syvänpunaisista kukista.

Hyvää miestä ei noin vain oteta, se annetaan. Ihan lahjaksi. Tuosta lahjasta olen niin kiitollinen, etteivät sanat riitä sitä kertomaan.

Olemme kuin oranssi ja indigo. Miten kaksi näin erilaista ihmistä voikaan sopia niin hyvin yhteen! Eräänä kesäpäivänä tulin kaupungilta ja ensimmäisenä mielessäni oli päästä vessaan, saada tavarat autosta, syödä kun en ollut koko päivänä syönyt juuri mitään, ehkä vähän huokaistakin. Sitten voisin alkaa miettiä jotain muuta. Mutta mieheni on toisenlainen. Hän oli minua auton ovella vastassa ja ennen kuin ehdin saada jalkaani maahan, hän jo pyysi katsomaan betonimyllyn paikkaa. Oli saanut idean ja tehnyt tilaa ja nyt olisi vielä hyvä saada vaimon mielipide asiaan.

Onneksi vastakohdat täydentävät toisiaan. Liian harmoninen puutarha olisikin tylsä. On kuitenkin hyvä, että rakkautemme puutarhasta löytyy runsaasti myös harmonisia värisävyjä. Elämän tärkeimmät arvot, rakkaus lapsiin ja kotiin, suhtautuminen työhön ja vapaa-aikaan sekä monet muut asiat sointuvat keskenään.

Hoidettuna rakkauden puutarha kaunistuu vuosi vuodelta aivan kuin puutarhat talojen ympärillä. Siellä lastenkin on hyvä kasvaa, kukoistaa ja tuoda omia sävyjään yhteiseen maisemaan.


Mieheni hoitaa sitä tekemällä pieniä, suuria palveluksia. Hän tietää, että tulen onnelliseksi kun astianpesukone on tyhjennetty ja aamun astiat laitettu koneeseen ennen kuin ehdin edes herätä.

Hän tietää,  että vääntämällä pionitukia, rakentamalla kanalan ja varaston tai lyömällä lusikoita litteiksi, hän saa minut niin onnelliseksi, etten tiedä miten päin olisin. Hän tietää, että kuuntelemalla oloni helpottuu – eikä tarjoa ratkaisuja. Häneltä löytyy tarpeen tullen turvallisia, helliä, kauniita, kannustavia ja rohkaisevia sanoja. Hän välittää. Hän tietää, että hieronta puutarhapäivän jälkeen on ihan parasta. Hän tietää miten puutarhahöperön vaimon saa onnelliseksi.

Ja minähän olen onnellinen! Kiitos, Jouko!


Onnellista isäinpäivää!

P.S. Omasta isästäni kerroin viime isäinpäivänä otsikolla Onnellista isäinpäivää!

perjantai 10. marraskuuta 2017

PUUTARHURI JA KOLME PIENTÄ PAHISTA

Tämä on tarina puutarhurista ja kolmesta pienestä pahiksesta.

Sain pikkuisen verson kaupantekijäisiksi eräältä ystävälliseltä naiselta siihen aikaan kun en tiennyt puutarhaelämästä yhtään mitään. Se oli kaunis, mutta katala elämänlanka. Se tunnetaan myös nimellä valkokarhunköynnös tai isokierto.


Nainen kyllä varoitti elämänlangan voimasta ja kehotti rajaamaan sen, ettei siitä tulisi vaivaa puutarhaan. Minä olin tietämätön ja istutin sen hetkeksi maahan. Ajattelin, että rajaisin sen sitten kun olen keksinyt sille paikan. Mikä virhe!

Jonkin aikaa myöhemmin kuuliaisesti istutin sen rajattuun paikkaan, mutta virhe oli jo tapahtunut ja elämänlanka lähtenyt luikertelemaan maan alla.

Nyt tiedän, etten ymmärtänyt tuon naisen puhetta. En voinut käsittää miten todella kauniista kasvista voisi tulla vaiva. Minullahan oli täysin autio puutarha. Pelkkää multaa ja muutama kivi. Jopa rikkakasvien vihreys tuntui tuolloin ihanalta. En osannut varoa.


Niin sitten kävi, että vähän myöhemmin elämänlanka otti petolliseen syleilyynsä niin tarha-alpin kuin jasmikepensaan ja ties mitä kaikkea. Siinä vaiheessa vasta tajusin. Minun ei tarvinnut käskeä itseäni kirjoittamaan kahtakymmentä kertaa: "En enää ikinä istuta puutarhaani elämänlankaa, en ainakaan rajaamaatta." Opin sen muutenkin.

En sitten istuttanut elämänlankaa uuteen puutarhaan. Se tuli ihan istuttamatta – siirrettyjen kasvien mukana. Nyt toki osasin olla valppaana ja ryhdyin tositoimiin heti ensimmäisen verson nähdessäni.

Otin pipettipullon. Sellainen minulla on aina varalla hätätapauksia varten, vaikka suosin myrkytöntä puutarhanhoitoa. Pullossani on raakaa glyfosaattia. Tipautin tipan tai kaksi ja vältyin katastrofilta. Pari muutakin versoa sittemmin näin ja tein saman jutun. Nyt en enää ole tuota petollista kasvia meillä nähnyt, mutta olen varma siitä, että se lymyää jossakin hyökätäkseen heti kun käännän selkäni.

Toinen pahis on tuomatta tullut, mistä lie. Jos olen määritellyt lajin oikein, se on savijäkkärä. Luontoportin sivuilla sanottiin, että sen lapa on kapeansuikea – suikean vastapuikea. Joo, se sen täytyy olla.

No, totta puhuen tukeuduin tunnistamisessa enemmän harmahtavanvihreään lehtien väriin sekä ylenpalttiseen siementuotantoon. Sitä se toden totta on. En osaa kuvailla kuinka mahdottomasti se siementää. Niiden kitkemiseen menee ikä ja terveys. Onneksi taimet lähtevät helposti nyppäisemällä.


Kolmas pahis, se pahnanpohjimmainen, on siankärsämö. Sen toinen nimi on peltovaivain. Vaivain tosiaan, sillä  se on aika ikävä kitkettävä perennojen seasta. Muiden kitkeminen sujuu sen enempiä miettimättä, mutta tämän vaivaimen kohdalla tulee aina vaivautunut olo. Pitää astua ihan lähelle, kerätä koko lehtinippu kerralla käteen ja yritettävä vaivalla saada juuret irtoamaan.

Onhan niitä puutarhurin vaivoina muitakin pikku pahiksia: valloitushaluinen valvatti, hulluna leviävä vuohenkello, Kiinaan asti juurensa kasvattava korte, pieni salamatkustaja keuhkosammal, kaikkialle soluttautuva apila, pahamaineinen jättipalsami sekä kaunis, mutta vaikeasti kitkettävä hiirenvirna.

Urhealla puutarhurilla pitää aina olla taistelutahtoa ja sinkkiämpäri valmiina. Voikukkarauta ja kaviokoukku ovat hyvät aseet.

Kysymyksen inhokkikasveista lähetti minulle Ulla Rannanpihassa-blogista. Kiitos, Ulla! Tähän kysymykseen oli hauska vastata.

Kysy mitä vaan -sarja jatkuu. Uusiakin kysymyksiä olisi tosi kiva saada. Sunnuntaina onnitellaan isiä ja 14.11. onnitellaan Iiristä. Sen jälkeen vastaan 11-vuotiaan Avillan kysymykseen: "Ootko saanu puutarhaan kaiken mitä oot halunnu?"

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

MIETIN SYNTYJÄ SYVIÄ

Eveliina-mummollani oli puinen taikinatiinu.  Pikku tytöstä oli mielenkiintoista kun mummo avasi sen kannen. Taikinatiinun reunoilla oli taikinaa. Leipätaikinaa ei koskaan saanut kaapia reunoilta kokonaan, sillä siihen piti jättää taikinajuuri.

Mietin, että tuo taikinatiinu kuvastaa hyvin minun puutarhaharrastukseni lähtökohtaa. Sen juuri on peräisin jo siltä ajalta kun mummo näytti minulle soilikkeja ikkunalaudalla. Katkaisi minulle saintpaulian lehden, jotta voisin juurruttaa siitä oman kasvini. Esitteli iiristen hauskoja lehtiä puutarhassa. Kertoi köynnöshumalasta terassin pielessä.

En tiedä kuinka vanha mummoni taikinajuuri oli, mutta minun puutarhaharrastukseni juuret ulottuvat varhaiseen lapsuuteen. Tepastelin isän vierellä kun isä jyrsi kasvimaata. Kevät tuoksui turpeelta. Keltaisten turvepaalien päällä oli hauskaa kiipeillä. Ja oli ihanaa kun  sai täyttää turveruukut kasvuturpeella ja koulia niihin taimia. Orvokkeja. Samettiruusuja. Begonioita. Sinitähtösiä.

Kesä tuoksui kasvihuoneelta. Tomaatilta. Kurkulta. Muovihuoneessa oli kuuma. Kattoluukut narisivat auetessaan.

Opiskelijana hoitelin pelargonioita parvekkeella. Sormet piti saada multaan aina kun siihen vähänkin oli mahdollisuus - paitsi että huonekasvini kasvatin jo tuolloin vesiviljelyssä. Luin Annemarta Borgenin kirjaa Minun yrttini ja värjäsin risoton keltaiseksi kehäkukan terälehdillä.

Mentyäni naimisiin elämä täyttyi perheestä ja työstä omassa yrityksessä. Asuimme Joukon rakentamassa talossa, jonka pihassa oli jo valmiina nurmikko, rungollinen marja-aronia, omenapuu, päivänliljoja, vuorenkilpiä ja mansikkamaa. Ne riittivät minulle. Lapset olivat pieniä ja taikinajuuri sai odotella tiinun reunoilla.

Kun sitten rakennutimme ensimmäisen yhteisen talomme ja pihapiiri oli tasainen ja paljas, aloin laittaa puutarhaa. Taikinatiinuun laitettiin siis haaleaa vettä ja ruisjauhoja. Kun sitten muutimme uuteen taloon, taikina alkoi kohota ja kuplia. Oli unelmien tontti. Kaikki mahdollisuudet avoinna. Intoa ja unelmia. Vähän jo kokemustakin.

Tämän kortin sain nelivuotiaana Lohikoskentien serkuiltani.

Tekemisen ilo, kasvun ihmeen seuraaminen ja kauneuden kaipuu ovat ne jauhot tässä minun puutarhaharrastuksessani. On ihanaa puuhailla ulkona. Tuntea kesätuulen kosketus iholla. Kuulla lintujen liverrys. Saada kasvin juuret multaan. Nähdä työnsä jälki. Kokea kevään vaihtuminen kesäksi. Nauttia raukeasta olosta päivän puutarhapuuhien jälkeen. Vaikuttua kurkien ja joutsenten lähdöstä etelään. Katsella vihreyden muuttumista ruskaksi. Kuulla kohmeisten lehtien rapsahdukset kun ne putoavat puista. 

Luovuus, kokeilunhalu ja löytämisen riemu ovat harrastukseni suola.

Kun itse olen tehnyt osani, luonto hoitaa loput. Leipä paistetaan uunissa. Ah, mikä tuoreen ruisleivän tuoksu! Voin kanssa nautittuna maku on taivaallisen ihana!

Tämän jutun innoittajana oli rakas puolisoni Jouko. Hän kysyi: "Mikä on saanut sinut hurahtamaan puutarhaharrastukseen?" Kiitos ja halaus! Oli mukava pohtia syntyjä syviä ja vastata kysymykseesi.

Ensi kerralla vastaan Rannanpihassa-blogin Ullan kysymykseen inhokkikasveista.


Lämpimästi tervetuloa blogini lukijaksi, Rouva Viherrilli! Toivottavasti saat iloa jutuistani ja kuvistani!

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

ENSIMMÄISET JA VIIMEISET

Kun valitsen jouluruusua joulun ajan tunnelman luojaksi, sydämessä läikähtää jotakin aivan erityistä. En nyt olekaan valitsemassa mitä tahansa kukkaa, vaan perennaa keskellä talvea. Valitsen sellaisen, jossa on pulleat nuput ja muutama jo auennut kukka. Pulleat nuput jaksavat aueta.

Vaalin jouluruusua erityisellä lämmöllä - tai siis viileydellä. Joulun mentyä etsin sille talon viileimmän ja valoisimman paikan varaston ikkunan edestä. Kun kukinta on ohi, mullasta alkavat työntyä uudet vihreät versot. Tulee jo kevätolo. Ei mene enää kauan kun saan istuttaa sen puutarhaan. 


Jouluruusun nuput alkavat pullistua puutarhassa jo huhtikuun alussa. Tämä kuva on otettu huhtikuun 15. päivänä.

Minun ei tarvitse odottaa kuin suurin piirtein 90 päivää kun huomaan Eteläpihalla jotakin, joka saa minut haukkomaan henkeä. Pudonneiden, ruskeiden lehtien seasta pilkistää aivan kuin värikkäitä siveltimiä. Onko totta, että kevättähdet nousevat jo? Kyllä. Ja tuolta pilkistää virvaliljoja. On maaliskuun loppu. 


Sinisiä siveltimiä? Vai sittenkin kevättähtiä?

Virvaliljan nuput pilkistävät jo maaliskuun lopussa. Nämä virvaliljat on kuvattu huhtikuun 12. päivänä.

Näin hehkeänä kevättähti 'Luciliae Blue' kukkii huhtikuun loppupuolella.

Muutama auringon pilkahdus vielä ja krookukset ovat taas täällä! Krookukset nousevat ujoina, mutta niin kauniina. Päivän paisteessa ne aukaisevat kukkansa niin suuriksi, että keltaiset heteet loistavat kuin pikkiriikkiset auringot. 

Lunta tupsahtaa krookusten ylle. Laihoina ne värjöttelevät lumen keskellä, mutta eipä aikaakaan kun ne taas ilakoivat - kevään airuet.

Krookukset parhaimmillaan huhtikuun loppupuolella.

Kevään ja kesän aikana sydän sykähtää vielä monta kertaa ihastuksesta. Mutta. Heinäkuun kaartuessa loppupuolelle maatiaissyysleimu aukaisee kauniit, tuoksuvat kukkansa. Mielessä häivähtää: joko nyt on syksy? Menikö kesä näin pian? Ehei. Ei mennyt. On vain täyteläisen puutarhan aika.

Kun koulut alkavat, tulee oikea syksy. Kuluu vielä tovi ennen kuin ruska ottaa koko puutarhan syleilyynsä. Kyllä meidän nyt kelpaa!

Ilmat viilenevät. Yöksi on jo ennustettu pakkasta. Ehtivätkö syysmaksaruohot kukkaan näin kylmän kesän jälkeen? Ei huolta, ne ehtivät kyllä. 

Syysmaksaruoho

Syysmaksaruohot lainehtivat marjapuuronpunaisina, vaikka on ollut jo muutamia pakkasaamuja. Ne eivät toki ole ainoita. Kiiltoleimut kukkivat valtoimenaan. Aivan kuin eivät olisi tietävinäänkään pakkasaamuista. Koreakärsämöt ovat täydessä vauhdissa ja kaukasiantörmäkukka ojentelee kaulaansa hehkeänä. Ne ansaitsevat lämpimät kiitokset: ovat kukkineet jo ties mistä  asti, heinäkuusta ainakin.


Kaukasiantörmäkukka 'Perfecta Alba'

Niin ansaitsee kiitokset myös ruusu 'New Dawn'. Nyt se näyttää jo vähän kylmää kärsineeltä, mutta voi hyvin olla, että se aukaisee vielä nuppujansa, jos vähänkään lämpimiä päiviä riittää.


Ruusu 'New Dawn'

Sataa ensilumi. Hämmästyttävää, että lunta tulee paksu kerros yhdellä kertaa ja se pysyy ehkä viikon, kaksikin. Lumi on painavaa. Se on niin painavaa, että vanhan katajan iso oksa rysähtää poikki. Mutta syysmaksaruoho seisoo pystypäin lumen alla juhla-asussaan.



Muistan vanhan värssyn: "Ruusun sulle antaisin, mut mistä mä sen saan, kun halla vei jo kukkaset ja lumi peitti maan." Niin. En voi antaa sinulle ruusua, mutta tulepa katsomaan. Näytän sinulle jotakin. Katso, tuolla lehtien suojissa. Siellä jouluruusun nuput odottavat jo.




Tämän jutun kirjoitin Mama's Garden -blogin Minnan innoittamana. Hänen kysymyksensä kuului: "Puutarhasi aikaisimmat ja myöhäisimmät kukkijat?" Kiitos, Minna, ihanan innostavasta kysymyksestä!

Kysy mitä vaan -sarja jatkuu ensi kerralla mieheni, Joukon, esittämän kysymyksen parissa. Hän kysyi miten olen hurahtanut puutarhaharrastukseen.




torstai 2. marraskuuta 2017

PAIKKA KAIKELLE, KAIKKI PAIKALLEEN

Miten yhdellä ihmisellä voikaan olla niin paljon puutarhanhoitovälineitä, että ne täyttävät kokonaisen varaston! Ruukkuja, kasteluletkuja, ämpäreitä, säkkikankaita, harsoja, talvensuojapeitteitä, lannoitteita, hydrosoraa, multaa, vermikuliittia, työkaluja, koneita. Onpa meillä muuten kahdet melkein samanlaiset kottikärrytkin, kun molemmilla oli omansa ennen naimisiin menoa kahdeksantoista vuotta sitten. Molemmat kärryt ovat kovassa käytössä.

Olen pyrkinyt siihen, että työkalut olisivat niin kauniita, että ne voisivat olla esillä missä vain.

Sinkkikannut ovat edustuskelpoisia. Ne saavat odottaa valmiiksi täytettyinä terassin edessä. Talveksi nostan ne varastoon.

Kaikki pienet tarvikkeet, kuten kuokat, istutuslapiot ja sen sellaiset, säilytän puulaatikoissa varaston hyllyllä. Keväällä otan useimmin tarvittavat välineet sinkkiämpäriin, jota kannan ympäri pihaa.  Se on niin nätti, ettei ämpäriä tarvitse viedä varastoon asti, vaan se voi odotella seuraavaa käyttöä vaikkapa terassilla. Toinen sinkkiämpäri on rikkoja varten.

Ei haittaa, vaikka sinkkiastiat tulisivat valokuviinkin.

Keittiön kauniit säilytyspurkit ovat saaneet uudet tehtävät varastossa.

Pienet luistimetkin kuuluvat puutarhatarvikkeisiin. Teen niihin joka jouluksi asetelman.

Olen ihastunut näihin laajeneviin puutarhaletkuihin.  Sen kätevämpiä letkuja en tiedä. Ovat vieläpä ihan fiksun näköisiä lankakoreissa.

Minulla kauneus menee käytännöllisyyden edelle. Halusin kaikki säkit pois silmistä, joten hankin säkkitavaralle kookkaat sinkkiastiat. Kalkki- ja lannoitepussit säilytän isoissa kukkien suojaruukuissa. Käytännöllistähän se ei siinä mielessä ole, että kaikkea tarvittavaa ei voi nähdä yhdellä silmäyksellä. Joskus unohdan missä korissa tai purkissa se tietty lannoitepussi onkaan. Toisaalta –  on mitättömän pieni vaiva kurkistaa säilytysastioihin kun saa nauttia kauniista ympäristöstä.

Kun olen tällainen siisteysintoilija, minulla on tapana pestä kasvuharsot ja suojahuput käytön jälkeen. Laskostelen ne nätisti koreihin. Nyt boheemeja ihmisiä naurattaa, mutta kerron kuitenkin. Merkkaan kasvuharsot pyykkipojilla. Ei tarvitse arvailla onko tämä harso lyhyt ja leveä vai pitkä ja kapea.


Lapiot, talikot ja muut isot työvälineet nojailevat varaston seinään. Aion värkätä niille naulakon. Koukut ostin jo valmiiksi, mutta tarvitsen niiden kiinnittämiseen leveän laudan. Koska haluan patinoituneen laudan eikä minulla sellaista ole, minun täytyy patinoida se tai löytää sellainen jostakin. Rautavihtrillin avulla se kävisi muuten näppärästi, mutta laudan harmaantuminen edellyttää valoa. Siksi laudan pitäisi olla ulkona eikä varaston seinällä. Niin, siksi ne työkalut nojailevat edelleen seinää vasten.

Eihän näitä kesällä raaski mihinkään piilottaa.

Seinää vasten nojailee myös korkea ikkuna, josta haaveilen nikkaroivani kasvilavan kannen. Sitten joskus. Ulko-oven vieressä, sopivasti tien tukkona, seistä jököttää vanha valurautainen mankeli. Painaa monta kymmentä kiloa. Se on nyt entisöity ja odottaa pääsevänsä kasvihuoneeseen ruukutuspöydäksi. Ei vaan vielä ole sitä kasvihuonetta.

Kirjoitin varastosta myös viime kesänä otsikolla Onni.

Tämän kysymyksen esitti Minna Puutarhurin Maja -blogista. Kiitos vielä kerran, Minna! Oli oikein mukava vastata kysymykseesi.

Kysy mitä vaan -sarja jatkuu. Ensi kerralla vastaan Mama's Garden -blogin Minnan kysymykseen puutarhani ensimmäisistä ja viimeisistä kukkijoista.